"Ope, mikset ikinä pukeudu hassusti kouluun?"

Viime päivitykseen liittyen, käykäähän kirjaamassa mietteitänne anikin puolelle siitä, tarvitaanko Suomen cosplayharrastajille uutta nettiyhteisöä ja jos kyllä, niin minkälaista. Minä vaan itkeskelen keskustelun vaikeutta täällä omassa nurkassani, ihana HootHoot tekee asialle jotakin.

Huh huh. Kolmas viikko töitä olisi tälle syksylle käynnistymässä ja ei voi kyllä kun nauraa ja itkeä samaan aikaan. Jos jollekulle vielä oli epäselvää missä vietän päiväni, niin opetan historiaa, uskontoa ja yhteiskuntaoppia yläkouluikäisille (13-15-vuotiaille) ihanuuksille, jotka kyllä pitävät huolen siitä, että jokainen työpäivä on erilainen. Koitan olla tekemättä tästä turhautuneen opettajan avautumisblogia, mutta kun minulta jatkuvasti kysellään miten oppilaat suhtautuvat cosplayta harrastavaan opettajaan, niin voin kai mie siitä muutaman sanasen sanoa.

Opetushommissa ainakin huomaa, miten jotkut alakulttuurit, joiden luulisi olevan itsensäänselviä nuorille, eivät aina sitä ole. Jotkut luokat näyttävät vain kysymysmerkeiltä, jos käytän semmoisia sanoja kuin ”cosplay” tai ”larppaaminen”. Toisaalta niitä yksittäisiä japani-intoilijoita tuntuu olevan kyllä suurimmassa osassa luokkia, toisissa kovempiäänisiä ja näkyvämpiä kuin toisissa. Cosplay- ja japanikaapista tulin ulos ihan vahingossa keväällä, kun lähdin töihin keltaisessa paidassa jossa on chocobon kuva. Oli kuulemma täysin epänormaalia, että opettaja voi edes tietää mikä chocobo on, saati sitten pelata itse Final fantasyjä. FFXn Shivan kuvan käyttäminen uskonnon tunnilla osoittamassa, mitä hindujumalan nimestä osalle oppilaista varmasti tulee mieleen, aiheutti vitsillä heitetyn ”tuota sun ope pitäisi cossata” –kommentin. Niin, voitte kuvitella oppilaiden ilmeen kun sanoin että wanha juttu, tehty jo.

Jokaisen ikävän työpäivän pelastuspaita

Alkujärkytyksestä selvittyään oppilaat ovat olleen ihan hyvillään siitä, että niiden hissan tunneilla voi toisinaan jutella animesta ja osa oppilaista on jo keksinyt, että kääntämällä puheen Final fantasyihin saa miun tuntisuunnitelmat hyvin tehokkaasti sekaisin. Toisaalta kai se on aina luonnollista, että nuoren opettajan kanssa on helpompi jutella tai olettaa, että opettaja tajuaa edes vähän populaarikulttuurista. Tai ainakin minun on vaikea kuvitella kaikkia meidänkin koulun opettajia keskustelemassa tällä hetkellä telkkarissa pyörivien vampyyrisarjojen eroista ja paremmuusjärjestyksestä oppilaiden kanssa. Mutta kyllä, koitan mie keritä jossain välissä opettaa jotain oikeaa asiaakin. Välillä. Cosplayta tuntemattomille oppilaille ja opettajille en ole sitä kovin tarkkaan alkanut esittelemään, mistä saattaa johtua ne lukuisat ”ope mikset sä ikinä pukeudu nalle puhiks kouluun?” –kysymykset. Opettajakollegoille piti pari kertaa selittää, miksi minulla on parinkymmenen peruukin varasto, jonka sisältöä tarjosin keväällä näytelmää varten lainaan.

Tässä voisi puhua pitkästikin siitä, miten opettajan hommissa joutuu tekemään työtä koko persoonallaan ja missä menee se raja kuinka paljon oppilaille pitäisi tai kannattaisi itsestään kertoa. Vaikka cosplay harrastuksena onkin hyvin erilainen kuin nyt vaikka suunnistus tai lukeminen, ei se minulle ole mitään hävettävää, jota en myöntäisi kysyttäessä. Jos minulta kysytään harrastuksista niin cosplay ja larppaus nyt vaan sattuu olemaan ne kaksi ensimmäisenä mieleen tulevaa. Minusta on kiva, että oppilaat näkevät minut kokonaisena ihmisenä, eivät pelkkänä opettajana, vaikka toki raja senkin suhteen on johonkin vedettävä. En voisi kuvitella viettäväni töiden ulkopuolella aikaa oppilaideni kanssa ainakaan vakituisesti, satunnaiset conitapaamiset ovat ainakin tähän mennessä olleet kaikessa hämmentävyydessään jopa melko piristäviä. Osittain kyllä sen takia, että miulla on sattunut olemaan jotain suhteellisen säädyllistä vaatetta päällä. Mutta esimerkiksi paikallisen animeseuran iltamiin osallistuminen juuri tällä hetkellä ei innosta osittain sen takia, että oppilaiden kanssa kaveeraaminen ei innosta. Miulla on maailman parhaita oppilaita, mutta niiden pitää pysyä oppilaina, ei muuttua kavereiksi. Cosplaykisojen takahuoneessa on kyllä monesti tullut huomattua, että se kymmenenkään vuoden ikäero ei tarkoita etteikö jutut voisi olla pelottavastikin ihan samalla tasolla. Vaikka en mie omasta mielestäni ole henkisestikään enää Ilona 15v.

Ja ei, tähän mennessä kukaan oppilaista ei ole kommentoinut tätä blogia tai miun cosplayasujakaan koulussa. En tiedä ovatko pikku-stalkkerini vaan niin uusavuttomia netin käyttäjiä vai lyökö nuo Priss-kuvat luun kurkkuun niin totaalisesti, että kukaan ei kehtaa sanoa yhtään mitään. Tällä viikolla viimeksi kuuntelin, miten muutamat muut opettajat pohtivat, etteivät uskalla laittaa mitään kuvia itsestään edes facebookiin, ettei niitä vaan sitten väärinkäytetä. Niin. Sukupolvien välinen kuilu tai jotain.

Kaikkea tätä olen joutunut tässä taas pohdiskelemaan osittain uusien oppilaiden, osittain Chibiconin takia. Pari päivitystä sitten puolileikilläni puhuinkin siitä, miten kiva olisi kisata tuntemattomana nimimerkin takana ja hetken aikaa harkitsin sitä vaihtoehtoa ihan tosissani. Onneksi töiden alku palautti minut todellisuuteen, minua pari tuntia viikossa tuijottavat oppilaat tunnistavat minut kyllä peruukista tai meikistä huolimatta eikä siinä paljon salanimet auta. Puhumattakaan siitä, että Ilona nimimerkkinä ei Chibissä toimisi kovin hyvin, kun cosplayvastaavana on Se Ensimmäinen Ilona, jolle pahoittelin jo kesällä tahatonta identiteettivarkautta. Että jos jollekulle on vielä epäselvää niin Ilona on vaan miun toinen nimi ja bloginkirjoitus-alias. Ja miut erottaa takuuvarmasti tästä Ensimmäisestä Ilonasta sillä, että minä en osaa tanssia.

Vaikka ajatus napapaitaisena Lanina lavalla pyörimisestä samojen ihmisten nähden, joille seuraavana maanantaina taas pitäisi asiallisesti opettaa historiaa, vaatikin vähän psyykkausta, alan olla jo aika sinut asian kanssa. Jos harrastaisin kilpatanssia niin heiluisin myöskin hyvin vähissä vaatteissa ja ihan yhtä hyvin niitä oppilaita voisi silloinkin olla katsomossa. Tai jos näyttelisin tai voimistelisin. Tai tämän kokoisessa kaupungissa harrastaisin ylipäätänsä mitään

Blogin pitämistä pohdiskellessani jätin kirjoittamatta suuresta syyllisyydentunteesta, joka iskee kun ei päivitä riittävän usein tai ei saa hoidettua niitä asioita, mitä on mennyt blogissa suunnittelemaan. Arvatkaa onko Lanin kankaista ostettu vielä yksiäkään? Kahdesti olen jopa käynyt Eurokankaassa mutta molemmilla kerroilla on iskenyt semmoinen kuvotus kankaita kohtaan, että on pitänyt kipittää äkkiä karkuun. Refekuvia olen kyllä haalinut (kiitos ja ylistys youtuben hq-videoille, screenshoteista saa oikeasti ihan hyviä kuvia ainakin niin pikselipelistä kuin FFIX) ja jotain luonnoksia piirrustellut, mutta muuten homma on aika jäissä. Syksyn alku on koulussa ihan uskomatonta kaaosta, joten viikolla ei varmasti ole aikaa eikä energiaa tehdä mitään kovin tuottoisaa töiden jälkeen, ja viikonloppuja laskeskellessa se Chibi on jo melkein nurkan takana. Minulle siis tulee varmasti taas kiire. Miten tässä taas kävi näin, kysyn vaan! Lupaan ja vannon oikeasti ostavani ne kankaat tällä viikolla, yleensä jo pelkkä kankaiden hypistely lisää motivaatiota puvun tekemiseen huomattavasti. Ja puolivalmiiksi jo ikuisuus sitten kirjoitetun päivityksenkin lupaan ainakin melkein varmasti julkaista huomenna, ettei vaan elokuusta tule tämän blogin ekaa kuukautta, jossa on alle 4 päivitystä. Jokin roti tässä hommassa pitää olla, vaikka kuinka kiireinen muka olenkin.

Ilona