10 September 2012

Tracon 7: "Vaikutitte jotenkin pettyneiltä" NO SHIT SHERLOCK!


Jos odottelisin pari päivää, saisin varmaan kokoon vähemmän rehellisen ja itkuisen päivityksen, mutta mennääs nyt tällä rehellisellä tunnevyörykuvauslinjalla senkin uhalla, että vaikutan tämän tekstin perusteella pissapäiseltä, ylimieliseltä ja itsestäni liikoja luulevalta. Fiilisten välittäminen kirjallisessa muodossa tuntuu nyt varsin haastavalta, mutta tässäpä tekstiä Traconin WCS-karsinnoista. Kuten Rorakin, olen hirmuinen itkutäti, eli itken todella herkästi tunneskaalan kaikissa ääripäissä, niin onnesta kuin väsymyksestä, surusta ja pettymyksestä. Ja blogia kirjoittaessa myös.


(Testailen ThingLinkä, näillä näkymin ei ole paluuta tavalliseen kuvien uppaamiseen, tagaaminen on liian mukavaa!)

Asiaa seuraamattomille nopea summas: Osallistuin Hoothoot-Heidin kanssa WCS-karsintoihin Dog Daysin pörroisen paijattavina Millhinä ja Leonina. WCS-kisaajia oli lopulta kisapäivänä vain neljä paria. Tulimme kilpailussa toiseksi. Kaikki neljä esitystä: (me kolmansina about 11 minsan kohdalta alkaen)



Huolimatta pitkästä kisaajaurastani, oli tällä kertaa paljon aivan uutta. Ensimmäistä kertaa osallistuin parikilpailuun, ensimmäistä kertaa en pakertanut yksin vaan internetin lankoja pitkin koko ajan Heidin kanssa yhteistyössä. Ensimmäistä kertaa harjoittelin esitystä sen 50 kertaa, mietin oikeasti mitä asioita tahdon kertoa tuomaristolle ja pähkäilin oikeasti omia mahdollisuuksiani voittoon. Ensimmäistä kertaa kisapäivänä vallitsevana fiiliksenä oli vain maailmoja syleilevä rakkaus ja innostus, ensimmäistä kertaa tuntui, että sain tuomaroinnissa selitetty oikeasti ne asiat, mitä tahdoinkin sanoa. Ensimmäistä kertaa olin niin innoissani menossa lavalle, että en jännittänyt juuri ollenkaan, ensimmäistä kertaa olin niin tyytyväinen lavalta poistuessani, että nauroin ääneen.

Ensimmäistä kertaa palkintojenjaossa oikeasti olin varma meidän voitostamme. Ja kun sitten tuomariston perusteita kuunnellessa tajusin, että jäimme toiselle sijalle, tuntui ihan kuin sydän olisi tipahtanut jonnekin vatsan tietämille. Olen itkenyt lavalla monta kertaa, mutta aina tähän mennessä onnesta. Sanoin jo viime vuoden Desuconin jälkeen, kun minulta kysyttiin, olinko pettynyt kolmanteen sijaani ja senkö vuoksi itkin, että en todellakaan itkisi pettymystäni lavalla, hymyilisin vaan vittuuntuneen näköisenä. Nyt ei siis näkynyt itku-ilonaa lavalla, lavalta poistumisen jälkeen vietin yhden elämäni hirveimmistä tunneista, kun kaikki se pettymys ja paha olo purkautui. Se, että tunteet pystyi jakamaan toisen kanssa teki kaikesta ristiriitaisesti sekä parempaa että tuhat kertaa pahempaa. Jaettu pettymys ei ole puolitettu pettymys, kun miettii mitä olisi itse voinut vielä tehdä paremmin, että lopputulos olisi ollut toinen, ettei parilla olisi niin paha mieli.

Tiedän, että on hyvin epäsuomalaista oikeasti kehua itseään ja sanoa, että olimme mielestäni oikeasti karsintojen paras pari. Voin sanoa sen kyllä silti. Tiedän itse monia pukuni epätäydellisyyksiä, jotka tällä hetkellä suorastaan syyttävästi paistavat silmään, mutta siitä huolimatta kisapäivän tunne siitä, että olisimme Heidin kanssa olleet todella loistava pari edustamaan Suomea Japanissa, on edelleen ihan yhtä vahvana. Siihen lienee kuitenkin syynsä, että kisaajat eivät itse ole omia tuomareitaan.

Kuulin pariltakin ihmiseltä kommenttia jo lauantaina, että olimme näyttäneet lavalla pettyineiltä ja että oli tökeröä käytöstä olla kättelemättä tuomareita. Että näytimme huonoilta häviäjiltä. Lavakäytös selittynee sekä sillä, että olimme molemmat ”mitä just tapahtui” –moodissa ja oli suorastaan ihme, että edes osattiin kävellä lavalle, että ainakin omalta kohdaltani tietoisella päätöksellä olla katsomatta tai puhumatta kenellekään muulle kuin Heidille lavalla, koska olisin ruennut itkemään aivan varmasti ja joutunut lähtemään koko lavalta pois samantien. Huonoa häviäjyyttä en allekirjoita. Olin lavalla pettyneempi kuin mitä olen ehkä ikinä elämässäni ollut, miksi se ei saisi näkyä? Olen kertonut kisaavani tosissaan ja nyt kun siitä omasta voitostaan oli niin varma, sai se pettymys kyllä näkyäkin. En sentään irvistellyt. Muistaakseni.

Sen suhteen en ole huono häviäjä, ettenkö voisi onnitella voittajia, Satua ja Päiviä, vaikka teinkin sen vasta sunnuntain puolella epäfiinissä parkkipaikkaympäristössä. Sunnuntaina juttelin myös kaikkien tuomareiden kanssa, ja vaikka en ollut (tai ole vielä tänäänkäään) siinä vaiheessa, että oikeasti voisin kysyä palautetta tai jutella aiheesta pillittämättä silmät punaisena, ei miun ja tuomareiden välillä ole mitään huonoja fiiliksiä. Lauantaina illalla epäilin, että voisinko tuomaroida itse esityskisaa sunnuntaina samojen ihmisten kanssa, joita en voinut katsoa silmiin vollottamatta, mutta hyvin se meni ja olen tyytyväinen, että tuomarointihomman takia oli pakkokin jutella (ja vollottaa) lauantaista ja käsitellä juttua jo vähän.

Olin kauhean otettu kaikista kehuista mitä sain puvusta ja esityksestä. Ja onnitteluista ja pahoitteluista, joista jälkimmäiset osasin varmaan ottaa paremmin vastaan. En kaivannut (enkä kaipaa) mitään piristystä, se että kaverit omatoimisesti kertovat, että olihan tuo ihan arvattava järjestetys, ei mitenkään helpota oloani, kuten ei myöskään tulevalla Lontoon reissulla muistuttelu. Teki mieli hyvin monta kertaa sanoa, että antakaa minun nyt olla pettynyt ja oikeasti surra tätä häviötä, koska siltä tämä toinen sija ihan täysin ja puhtaasti tuntuu, ilman että koetatte puhua sitä vähemmäksi. En minä vaadi kavereita tai teitä lukijoita olemaan ollenkaan sitä mieltä, että me olimme parempia enkä missään nimessä tahdo tästä mitään dramua, mutta ei minulle myöskään tarvitse kertoa miksi juuri _sinun mielestäsi_ meidän ei kuulunutkaan voittaa. Ainoat ihmiset, joiden palautetta tulen tahtomaan, ovat tuomarit, ja sitä kysyn sitten kun olen sen valmis vastaanottamaan.

Sen tietäminen, että pistemäärällisesti ero meidän ja Sadun ja Päivin välillä oli hyvin pieni, ei mitenkään tee tätä helpommaksi. Senkin takia rohkaistun tässä vielä jokin päivä kysymään sen palautteen, koska muuten vietän vielä pitkän aikaa monta unetonta yötä miettien vaan, että mitä olisin voinut tehdä paremmin, mitkä pienetkin jutut olivat ne ratkaisevat. Entä jos olisin vielä hionut kirvestä lisää, entä jos lavalla olisi ollut vähemmän lavasteita, entä jos olisimme selittäneet esitystä enemmän tuomareille etukäteen, entä jos olisin vielä miettinyt panssareiden kiinnityksen uudestaan, olisiko se muuttanut lopputuloksen?

Pystyin kuitenkin jo lauantaina sanomaan, että jos voisin mennä takaisin siihen hetkeen, kun lopullisesti päätimme karsintaan osallistua, tietäen tämän lopputuloksen, tekisin sen silti uudestaan. Edellisen päivityksen positiivisuus ei ollut mitenkään feikattua, tämä matka minkä Heidi ja minä olemme tehneet yhdessä oli aivan mieletön, ikinä en ole nauttinut puvun tekemisestä yhtä paljon. En ikinä uskonut löytäväni samaan aikaan niin samanlaista ja kuitenkin niin täydentävästi erilaista paria, kuin mitä Heidi on ollut. Olen ihan hirmuisen ylpeä meistä, tsemppasimme toisiamme ja kumpikin paransi niitä omia heikkoja kohtiaan. En ole koskaan purkanut ja ommellut pukua uudestaan yhtä monta kertaa eikä Heidin lavasuoritusta katsoessa voi uskoa, että hänellä olisi koskaan ollut mitään ongelmia ilmehtiä lavalla. En voi edes sanoa, että toivoisin meidän suhtautuneen voittomahdollisuuksiimme eri tavalla, vaikka poliittisen korrektimpi epävarmuus itsestään olisikin säästänyt nyt aika paljon tunteita ja nenäliinoja.

Jatkoa en ole ajatellut. Näin pian kilpailun jälkeen minulla on lähinnä tunne, että tämän parempaan en pysty. Kun tämä panostus ei riittänyt voittoon tänä vuonna, ei se tule riittämään ensi vuonnakaan. Pohdin viimeksi Desuconin cosplaykisaluennolla, että pelkästään voiton takia kisaaminen olisi varmasti kauhean uuvuttavaa, mutta olen ilmeisesti liian kilpailuhenkinen, että voisin lähteä näin isoon projektiin, jos en kokisi itse pystyväni voittoon. Vuosi on tietysti pitkä aika, enkä sano mitään varmaa.

Leonin pukua en pysty tällä hetkellä katsomaan ollenkaan, yritän edelleen hillitä haluni heittää se kokonaan menemään tai pilkkoa heti jonkin toisen puvun osiksi. Ehkä tämä on sitä itsensä kasvattamista paremmaksi ihmiseksi, että vielä jossain vaiheessa otan sen puvun oikeasti esille ja katson mitä on tullut tehtyä. Kirveen voisin kyllä iskeä kiveen.

Mutta kyllä tämä tästä!

AINIIN!
uguu, missä olet liila kissapallurainen :(


Viskelimme lavalla varsin suuren määrän kissapalloja, joista suurimman osan olimme jo etukäteen suunnitelleet lahjoittavamme rakastaviin koteihin tukijoukoille ja cosplayapureille. Ainoastaan yksi lilan värinen ja suurisilmäinen kissapallo ei ollut luovutusiässä, koska se oli Erityisen Tärkeä, sitä rakastaa pieni prinsessa 3-v täällä Kuopiossa. Ja juuri tämä kissapallo katosi jossain vaiheessa kisan jälkeen, ilmeisesti sunnuntaina bäkkäriltä. Elättelen vielä toivoa, että se on löytynyt siivoamisen aikana, että joku on vain nostanut sen paikkaan, josta en tajunnut etsiä ja pommitan Traconin löytötavaroita heti kun ennätän, koska en halua uskoa, että kukaan on tahallaan vienyt toisten cosplaypropin. Kiitos kaikille pallon etsintään osallistuneille, toivotaan että se löytää vielä tiensä kotiin. (Kyllä, voimme tehdä myös uuden, mutta noin niinkuin periaatteesta miusta on käsittämätöntä jos joku on sen pöllinyt.)

Mustat hiuskuidut ja keinonahka kutsuvat, Bayonettan tekeminen alkaa nimittäin heti. Blog-blog-blog ääniä kuulunee taas hetken kuluttua, ehkä Traconista on muutakin sanottavaa kuin tämä ulina. Ehkä.

Ilona

18 comments:

  1. Tämän merkinnän sisältö on itselleni melkoista huhhuh-tasoa. Ymmärrän kyllä että pettymys on varmasti ollut melkoinen, mutta pettymykselläkin on rajansa.

    Siihen nähden että osallistuitte WCS karsintaan ja saavutitte hopeaa, olette kyllä saavuttaneet paljon enemmän kuin moni muu pari, joka olisi taatusti tehnyt paljon ollakseen teidän asemassanne. Yrittäkää ajatella positiivisesti sitä, miten paljon uusia kokemuksia saitte ja miten hienoa tosiaan merkinnöistäsi päätellen oli tehdä töitä yhdessä! Teillä kuitenkin selvästi oli kemiaa ja samanlaiset ajatukset siitä mitä haluatte tehdä. WCS-karsinnat eivät ihan heti tule loppumaan ja tulevat kuitenkin joka vuosi.

    Toivottavasti seuraavalla kerralla osaatte hävitä kunniakkaasti, aikuisten kisaajien tavoin ja kätellä niin päätöksen tekijöitä, kuin myös onnitella voittajia siinä hetkessä. Koska tuskin he sen vähempää työtä tai tunnemyrskyä ovat kokeneet kuin te, puhumattakaan tuomareista kun heidän on pitänyt päättää järjestys neljälle parille.

    Onnea teille molemmille silti toisesta sijasta ja jatkakaa yrittämistä, niinkuin monet muutkin ennen teitä. Asunne tai esityksenne eivät tosiaan olleet itkuraivarien tai poisheittämisen arvoisia.

    Ja erityisesti sinulle onnea tuleviin Lontoon kisoihin ja Bayonettan tekoon. Pettymykset pois olalta ja eteenpäin!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Toki sitä toivoisi, että jokaisessa tilanteessa osaisi käyttäytyä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta näköjään ihan aina se ei onnistu. Itselleni tuo lohtua se, että sekä tuomarit että voittajat onneksi pahoitteluni ottivat vastaan ja totesivat, että siinä tunnemyrskyssä meidän käytös oli ihan ymmärrettävää.

      Kiitos tsemppauksesta, ja ihan ehdottomasti tästä lähdetään vaan ryminällä eteenpäin! Elelen niin tunteiden varassa, että välillä pitää käväistä siellä pohjamudissa ja sitten taas ponnistaa taivaisiin :D

      Delete
    2. Hyvä kuulla, että tuuli on kääntynyt tästä positiivisempaan! Pidän kovasti peukkuja ECCn kanssa. Tunneskaalan pohjamudista onneksi suunta onkin vain ylöspäin. Tsemiä! :3

      Delete
    3. This comment has been removed by the author.

      Delete
  2. Ihanaa nähdä(siis kuulla) cossaamisen inhimillinenkin puoli! On ihan oikein, että purat sen kaiken, itsekkään en varmaan olisi kovinkaan hymyillyt, jos tuossa tilanteessa & kisassa 2 paikalle pääsee, ehkä sen myöhemmin sitten tajuaa, omakin kilpailuvietti, kun on sen 210%.
    Pakko myöntää että pidin kyllä teidän esityksestänne enemmän.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihana kuulla, koska se on ehdottomasti yksi tämän blogin tavoitteista, tuoda esille vähän muutakin kuin vain pukujen rakentamista ja kauniita kuvia. <3

      Pakko myöntää, että hykertelen esityksellemme edelleen kun sitä katson :D

      Delete
  3. Viis siitä, jos muiden mielestä kuulostat "pissapäiseltä, ylimieliseltä ja itsestäni liikoja luulevalta" ja huonolta häviäjältä, henkilökohtaisesti minä arvostan perisuomalaista rehellisyyttä tässä kirjoituksessa. Asiat on sanottu kaunistelematta niin kuin ne koet. Lainaisin tässä kohtaa toista rehellistä suomalaista, Seppo Rätyä, jos olisin löytänyt häneltä osuvan sitaatin. Nyt vain puristat käden nyrkkiin ja hampaat yhteen ja näytät niille ensi kerralla, mistä pesee ja linkoaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No Rädyn Sepeltähän löytyy mm. aina tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivat: "Puoliväkisin olen juonut viiniä."
      "Pakko lähteä kaljalle. Vituttaa tällainen keihäänheitto."

      Kiitos :3

      Delete
  4. Itse komppaan nyt ihan täysin Biittiä. Ja pakko sanoa, että vaikka yritinkin kovasti tunkeutua päänne sisään niin en osaa sanoa, että te- tai ainakaan sinä - olisit ollut kunnollinen häviäjä.

    Olen seurannut monia kisoja ja itse olen kyllä sitä mieltä, että voitto meni todellakin oikeaan osoitteeseen. Jo senkin takia, että Asikaiset ovat hävinneet monta monituista kertaa ilman itkupotkuraivareita. Minusta oli aivan kamala katsoa, kun poistuitte lavalta. Jäi jotenkin jäteen sellainen pikkulapsen häviö. Ja luulin todellakin, että olisitte olleet aikuisempia. Ymmärrän kyllä, että itku olisi ollut lähellä, mutta sitten olisi itketty. Eiköhän joka ikinen katsomossa olisi sen ymmärtänyt.

    Toinen sija jää monelta haaveeksi jopa karsinnoissa ja se on hieno saavutus. Tässä onkin nyt teillä kaksi vaihtoehtoa: joko kehitytte paremmaksi tai väistytte kokonaan syrjään. Jään ensi vuonna seuraamaan, kumpaan olette - tai kumpaan sinä- olettte päätyneet.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Öh öh, nyt täytyy paljastaa, että en itke mitenkään kauniisti. Varsinkaan pettyneenä. Luottakaa minuun, kaikkien kannalta oli parempi että en alkanut parkumaan siinä lavalla :D

      Ja näin muutaman päivän asiaa puntaroineena olen aika varma, että toiseen noista vaihtoehdoista olen kallistumassa ;)

      Delete
  5. Pakko tulla nyt tänne sanomaan, että itse ymmärrän täysin tuon tunteen, entisenä kilpaurheilijana olen joutunut kokemaan tuon tilanteen monesti.. Harrastin siis muodostelmaluistelua ja kisoissa tuli käytyä paljon, siinä vain tuli aina niitä päiviä, kun ohjelma sujui hyvin, kuviot oli kohdallaan, askeleet puhtaita ja kukaan ei kaatunut ja kaikesta jäi vain hyvä fiilis ja sellainen, että kyllä me oltiin nyt parhaita ja sitten! OHO! ei tullutkaan sitä kirkkainta mitalia, ja pettymys oli kova..

    On vain inhimillistä ajatella noin kuin itse olet ajatellut ja tarvitseeko sitä aina olla edes ns. "hyvä häviäjä"? Ihmiset yleensäkkin ovat hyvin itsekkäitä otuksia, joten minun mielestäni he, jotka eivät ole samaa joutuneet kokemaan, eivät voi edes tulla arvostelemaan.

    Tässä tulee myös esille syy, miksi itse en ole cosplay-piireissä halunnut kisata: olen liian kilpailuhenkinen ja jos et sijoitu omien odotusten mukaan, oletetaan, että sinun täytyy olla hyvä häviäjä, hei, sehän on kilpailua, ja yleensä kilpailuihin mennään tosissaan ja siihen annetaan kaikkensa, tottakai se sattuu kun sitten tippuukin korkealta, jos ei käykkään omien odotusten mukaisesti..

    Olette nyt kuitenkin HootHootin kanssa kokemuksen rikkaampia, tästähän voi vain lähteä ylöspäin! :) Toivottavasti ette siis anna tämän lannistaa, itse olisin niin kovasti halunnut päästä näkemään teidän esityksen livenä, ja haluan nähdä myös tulevaisuudessa mahtavia skittejä!
    Keep it up and never give in~ :)

    ps. toivottavasti liila kissa-pallo löytää takaisin oikealle omistajalleen ;;__;;

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin jäin itsekin miettimään, että miten väärin se muka on olla välillä huono häviäjä? Se on sitten eri asia, jos jäisi pitkäksi aikaa vatvomaan asiaa ja tahallaan aiheuttaisi vaan enemmän dramua ja käyttäysi muutenkin jotenkin paskamaisesti, mutta pettymyksen näyttäminen sillä hetkellä kun sitä tuntee, mikähän ihme siitä tekee jotenkin niin huonon ja pahan asian? Sisäinen sosiologini tahtoisi kirjoittaa aiheesta vähintään sivuainegradun.

      Kiitos tsemppauksesta :3

      Delete
  6. Tulee tosta Biitin kommentista mieleen, että mitenköhän semmonen tunteeton ja hillitty suhtautuminen omaan häviöönsä missään asiassa on mitenkään "aikuismaista". Toki jos on tunnevammanen, ni siitä vaan.

    Itsellä on kanssa kokemusta monista erään lajin kisoista monien vuosien ajalta historiassa. En jäänyt ikinä mitaleitta. Paaaaitsi, sitten yhtenä sateisena päivänä tulin neljänneks. Kyllä mä olin siinä vaiheessa aivan-vitun-murskana, koska oli ollu hyvä fiilis siitä, että menee totaalisen loistavasti ja ei edes maailmanloppu voi estää. Ja kyllä se näky. Sain vielä lisäks kunnon lohdutuspalkinnon, jonka melkeen heitin järveen. Kävin mä sen tuomareilta hakemassa, mutta en mä siinä tosiaankaan hymyilly. Minkä takia mun ois pitäny hymyillä? En mä siellä hienon palkintoseremonian takia ollu. Mä olin siellä kilpailemassa.

    Tunteille ei oikeen voi mitään.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Noh, ihmisillä on varmaan jokaisella oma käsityksensä siitä, millaisia tunteita saa näyttää julkisesti, ja tunteiden näyttäminen on cosplaykilpailuissa jäänyt kyllä lähinnä allekirjoittaneen itkemiseksi, yleensä tunneryöpyt ilmaistaan lavalta poistuttua. Mutta ehkä tämä kirjoitukseni kommentteineen osaltaan lisää yhteistä ymmärrystä ja harmoniaa siitä, että tähänkin harrastukseen voi suhtautua aika monella tapaa :3

      Ja oikeestaan se taitaa olla ihan hyvä asia, että tunteilleen ei voi mitään, ainakin oma elämäni olisi paljon köyhempää jos voisi.

      Delete
  7. Biitti kommentoi hyvin asiallisesti ja positiivisesti minun mielestäni, kun vertaa siihen mitä paskaa sitä yleensä netissä saa niskaansa.

    Ymmärrän hyvin sen kamalan pettymyksen tunteen, joka tulee kun putoaa korkealta kun uskoo niin kovasti itseensä, joten ei siinä ole mitään väärää itkeä ja moittia itseään sun muuta vihaa ja negatiivista mitä tuntee, mutta kuten Biittikin sanoi, kannattaa miettiä hetki ennen kuin sitä pukua alkaa repiä, sillä hei, tulitte tosiaan kakkosiksi!

    Olette molemmat harrastaneet jo kauan, joten WCS-turnauksen toiseksi tuleminen on mieletön saavutus, varsinkin kun voittajapari oli samalla tasolla oleva pari.
    Itse en voisi edes kuvitella osallistuvani, taitoni eivät todellakaan riitä vielä moneen vuoteen, joten taputtakaa itseänne olalle että uskalsitte osallistua! :3

    Tähän voisi laittaa vielä, että voisi sitä hieman miettiä miltä neljännestä parista on tuntunut, jotka eivät saaneet mitään, ja te itkette kun tulitte toisiksi ja saitte kallista elektroniikkaa palkinnoksi.
    Eihän se ole verrattavissa Japanin matkaan, ei tosiaankaan, sitä en sano, mutta hieman kyllä korostan tuota aikuisuutta peliin.

    Jos tiesit jo valmiiksi, että tästä tulee marttyyripurkaus ja olisi pitänyt odottaa pari päivää että tulee fiksumpaa tekstiä, niin palaute kaikilta pitää myös hyväksyä ja ottaa vastaan, kun sitä on selvästi pyytänyt kirjoittamalla blogitekstin.

    Koittakaahan piristyä, olitte upeita! :3

    Ja onnea Lontooseen <3
    Ehkä parempi näin, sillä mieti sitä stressin määrää mikä olisi tullut, kun Lontoo ja Japani puskee päälle.

    Enkä minä tahallani yritä kiusata tai olla ilkeä, joten anteeksi jos siltä tuntuu. Mutta jos tämä on ilkeää ja kiusaamista sinusta, niin ehkä niitä omia arvoja voisi katsoa toistamiseen, ja sitä, onko sittenkään valmis lähtemään suurempiin kisoihin tulevaisuudessa, jos tällaisista kommenteista ottaa nokkiinsa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Siis nämä kommentithan ovat olleet varsin analyyttisia ja perusteltuja verrattuna internetin normaaliin kommentointiin, ja siksipä olen ottanut asioikseni ihan vastatakin niihin!

      En mahda sille mitään, että "miettikää miltä neljänsiksi tulleista tuntuu" argumentti on mielestäni samaa sarjaa "no Afrikassa lapset kuolee nälkään, älä valita nainen" argumentin kanssa. Minä en voi tietää millä mielillä muut kisaajat ovat olleet, ovatko he lähteneet voittamaan vai keräämään kokemusta, tiedän vaan ne omat fiilikseni. Eikä tässä tapauksessa toisen sijan pettymystä vähennä se ajatus, että lälläslää, joku tuli neljänneksi. Jos tosissaan lähtee voittamaan, niin tietysti kaikki muu on pettymystä.

      Mitä tulee blogitekstin kirjoittamiseen heti eikä esimerkiksi nyt, halusin pitää tämänkin päivityksen linjassa muiden kirjoitusteni kanssa. Olen avautunut hyvin rehellisesti kisafiiliksistä aikaisemmin, purkanut tuntoja ja kirjoittanut ehkä asioita, joita en olisi paria päivää myöhemmin kirjoittanut. Olen kirjoittanut paljon onnesta itkemisestä ja nyt tuntui siltä, että tämä on varmaan ainoakertainen tilaisuus kirjoittaa aivan päinvastaisista fiiliksistä. (ainutkertainen siksi, että tähän mennessä en koskaan ennen ole ollut niin varma voitostani ja tuskin tulen ihan hetkeen taas olemaan). Teksti ja sen julkaiseminen oli yksi osa sitä prosessia, että kisafiilikset saa käsiteltyä ja pystyy jatkamaan eteenpäin.

      Blogikommenteissa on onneksi se hyvä puoli, että ne säilyvät ja niitä voi lukea ja miettiä ja niihin voi vastata muulloinkin kun siinä karvaassa pettymyksen tunteessa, joka tekstiä itsessään kirjoittaessa on ehkä ollut vallitsevana.

      Otan nokkiini aika harvoin ja vielä harvemmin jään asioita kauheasti vatvomaan, enkä sinunkaan kommenttiasi mitenkään ilkeäksi kuvailisi. Joten no worries :3

      Ja kiitos kannustuksesta!

      Delete
  8. Kisun olinpaikka on tiedossa! Potkin tuon toisen ottamaan huomenna yhteyttä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oih! Upeaa! Toivoinkin, että tämmöinen julkinen kuuluttelu asiasta voisi auttaa!

      Meiliä kissasta voipi heittää esim mp.edeae@gmail.com

      Delete

murheita, ideoita, ahdistuksen aiheita? antaapi kuulua vaan.