Cosplay, ulkonäkö ja itsetunto. Miten taas päädyin kirjoittamaan tästä?

En aio selata blogiani nyt yhtään taaksepäin, en etsi edellistä päivitystä, jossa olen sivunnut ulkonäköasioita enkä myöskään varmasti jostain löytyvää lupausta olla enää jauhamatta yhtään tästä aiheesta, josta on jo sanottu kaikki mahdollinen ja mahdoton lukemattomia kertoja.

Koska jotenkin koen vastustamatonta halua palata taas tämän ikuisuuskysymyksen äärelle, enkä jaksa linkittää niitä puoltatusinaa päivitystä, joissa olen asiaa jo sivunnut. Voin etsiä ne vielä jossain vaiheessa ja todeta taas vain kirjoittavani jo kertaalleen (tai kymmenen kertaa) kirjoitettuja asioita sen sijaan, että käyttäisin tämän ajan jotenkin hyödyllisemmin, mutta en aio välittää siitä juuri nyt. On joitain asioita, joista kannattaa kirjoittaa usein, jotka pitää nostaa esille aina silloin tällöin ja luotan siihen, että hyödyn tästä kirjoituksestä vähintään sen verran, että ymmärrän taas itseäni paremmin. Tai huonommin, mistäs sen varmaksi tietäisi.

Ajatus lähti siitä, että jesmo itketti minua menneellä viikolla omalla kirjoituksella cosplaysta ja ulkonäöstään ja fiiliksistään omasta kropastaan. Koin tuota lukiessa jonkinlaisen valaistumisen, jota vähän koetin tuonne kommenttiboksiinkin laitella, että tämä on varmaan oikeasti ainoa tuore ja järkevä tapa puhua niistä ulkonäköpaineista tai ylipäätänsä cosplayn suhteesta ulkonäkööön, että menee oikeasti iholle ja henkilökohtaisuuksiin, kertoo oikeasti oman tarinansa ja sen, miltä itsestään on tuntunut, tuntuu nyt ja ehkä tuntuu tulevaisuudessa.

Joten antakaa anteeksi taatusti jatkossa esiintyvä toisto, jos ulkonäöllinen itsereflektointi ja henkilökohtaisuuksien kertominen ei kiinnosta niin voitte odotella vaikka seuraavaa oikeasti puvuista kertovaa päivitystä.

Minusta on aina jotenkin nurinkurista, että kun puhutaan cosplaysta ja ulkonäöstä, lähtökohdat ovat lähes aina jotenkin negatiiviset. Korostetaan sitä, että eihän 3D ihminen koskaan voi näyttää siltä piirretyltä tsirpulalta, että aina tulee olemaan niitä, jotka huutelee että olet liian läski, että puvun kantajan ulkonäkö pitäisi jättää vähemmälle huomiolle ja keskittyä siihen tehtyyn asuun. Ja toki olen kirjoittanut näistä kaikista itsekin ja tottahan ne on, mutta kun jesmon insiroimana jäin miettimään oikeasti sitä, mikä oma suhtautumiseni itseeni ja omaan ulkonäkööni tällä hetkellä on ja miten suurelta osin tästä on kiittäminen tai syyttäminen cosplayta, teki mieli soitattaa jotain fanfaareja siitä, että kyllä tämä ulkonäkökeskeinen harrastus oikeasti voi saada aikaan hyvääkin.

En ole oikeastaan koskaan pitänyt itseäni mitenkään nättinä tai kauniina. Olin teininä sellainen geneerinen pitkätukkainen, massaan sulautuva kaikkien kaveri. Vähän taiteellinen, mutta ei sitten kuitenkaan mikään hippi, en kai mitenkään ruma mutta en kauniskaan. Ala-asteen hetkellisten lyhyytkompleksien jälkeen kasvoin nopsasti nykyiseen pituuteeni ja 178 senttiä yhdistettynä perittyihin isoihin ja painaviin luihin eli leveisiin hartiohin ja yleisestikin ruumiinrakenteeseen, jota ei voinut sanoa mitenkään siroksi, ei mitenkään rohkaissut tuomaan itseäni esille. Pidin itseäni aina "ihan ookoona", normaalin ulkonäkökeskeisen median aivopesemänä nuorena tietysti "oisin vielä ookoompi kymmenen kiloa laihempana" ajattelulla varustettuna. Välillä se oma ulkomuoto ahdisti suunnattomasti, välillä taas ei. Ja seksikäs oli lähestulkoon viimeinen sana, jolla olisin itseäni kuvannut. 

Sitten kypsässä iässä kaksikymmentäkaksivuotiaana löysin cosplayn. Tai cosplay löysi minut. Myöhäisteinivuosien larppaamisharrastusta on varmasti kiittäminen siitä, että ulkonäköasiat olivat hyvin taka-alalla omassa mielessäni, olin rohkaistunut olemaan oma itseni ulkonäöstäni huolimatta. Nimenomaan nyt jälkikäteen ajateltuna siitä huolimatta, ei niinkään sen takia tai sen hyväksyen. Lähdin tähän cosplayn ihanuuteen mukaan täysin fanituspohjalta, tahdoin päästä näyttämään, että nämä on niitä hahmoja, jotka on sykähdyttäneet minua eniten, näiden pelien ja näiden sarjojen kanssa olen itkenyt ja nauranut ja juuri näiden hahmojen takia tahdon käyttää aikaa ja vaivaa tekemällä pukuja! Ensimmäisestä conistani, vuoden 2008 Nekoconista olenkin fiilistellyt. Että miten oudolta se tuntui oikeasti olla valokeilassa, oikeasti kokea, että ihmiset pitivät minua jotenkin nättinä, tai jos ei nättinä niin riittävästi hahmoni näköisenä. Parhaiten koko conin kaikista kommenteista mieleeni jäi se, että olipa kiva kun joku teki Suomessa Edea-cossin ja olipa kiva, että cossaaja oli pitkä ja laiha. 

Laiha. En ollut ikinä pitänyt itseäni laihana, aina ajatellut, että olen se yläkoulun terkkarin lakonisen oppaan (no mikä ikinä olikaan, jokin naiseksi tulemisesta ja miten kaikki on erilaisia ja missä normaalipainoisuus tuodaan esille jotenkin hyvänä asiana, mutta minkä teini-ikäinen kääntää aina tarkoittamaan läskiä) keskiverto normaalipainoinen tapaus, joka voisi yhtä hyvin tiputtaa kymmenen kiloa ja olla edelleen normaalipainoinen. Ei cosplay ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin itseni kauniiksi, luojille kiitos siitä, mutta se oli ensimmäinen kerta kun laajemmin tiedostin asian.

Jesmo puhui kuvaamisesta, valokuvien ja poseeraamisen merkityksestä. Toivon todella, että joku tutkii tätä nykyistä sukupolvea suhteessa edellisiin ja heidän käsitystään omasta kehostaan ja siitä, miltä he oikeasti näyttävät. Muistan vieläkin, millaista oli saada ensimmäistä kertaa lainaan kaverin digikamera, jolla pystyikin ottamaan sen 20 kuvaa, (kyllä, muistikorttien tila oli rajallinen!) katsoa ne heti läpi ja poistaa huonot. Kuvata uudestaan. Taas katsoa että hei, miltäs minä näytänkään. Harjoitella ilmeitä ja huomata, että se mitä näkee peilistä ei vastaakaan ihan sitä, mikä tallentuu valokuviin. Kuulkaas nyt te nuoriso, tämä ei ole ollut kaikille itsestäänselvää! Ja sitten vielä, että ne oman kuvat jaetaan muualla kuin vanhempien kirjahyllyssä olevassa valokuva-albumissa, voi apua miten erilaisessa maailmassa te nykynuoret elätte kuin kaikki teitä edeltäneet sukupolvet!  Ja voi vitsi mitä mitä tämä mahtaakaan tehdä teidän psyykkeelle ja käsitykselle itsestänne ja voi jumpe kumpa olisin vielä joku yliopiston tutkija ja saisin oikeasti tehdä tästä väitöskirjaa! Seuraan esimerkiksi omien oppilaideni somekäyttäytymistä häkeltyneenä siitä, että miten nykyään on täysin ok laittaa nettiin myös niitä oikeasti tyhmän näköisiä kuvia itsestään, miten jokaisen kuvan ei tarvitse olla superkaunis, että sitä voi somessa jakaa. Muistelen irc-galleria-aikoja, jolloin kaikki kuvat otettiin siitä tietysti ylävinkkelistä, joka muka oli kaikista imartelevin. (Ei, älkää menkö katsomaan miten omat instagramkuvani ehkä edelleen huokuvat tuota aikaa, yritän opetella pois siitä!)

Niin takaisin asiaan. Tuli cosplay, tuli pukuja, tuli kuvia. Yhtäkkiä tuli ihan uudenlainen tietoisuus siitä, miltä näytin. Varmaan se aika perinteinen nörttityttötilanne, kun koskaan ennen ei oikein ollut ollut huomion keskipisteenä ja nyt sitä puvuilla saikin. Tavallaan tahtoisin päästä vaihtoehtotodellisuuteen, jossa olisinkin keksinyt tämän harrastuksen herkässä yläasteiässä, miten erilaiseksi se olisi minua muuttanut ja olisinko edelleen harrastuksen parissa. Väitän, että nuorempi Ilona olisi ollut yhtä pöhkö kuin vanhempikin, etsinyt oikein kaikki ne netin anonyymipalstat ja sen sijaan, että pystyi nyt oikeasti nauramaan hevosvertauksille, olisi nyyhkinyt itsetunto-ongelmissaan viikkokausia. Olen puhunut painosta ja laiduttamisesta täällä bloginkin puolella välillä, kuinka jokaista paljastavampaa, ihoamyötäilevämpää, mahaa paljastavaa pukua suunnitellessa olen ottanut tavoitteeksi tiputtaa sen pari kiloa. Ja painanut jojoilun jälkeen jatkuvasti melkein grammalleen saman verran. Toki tässä kuudessa vuodessa olen vanhentunut (tai aikuistunut) niin, että osa kiloista on kyllä vaihtanut paikkaa ihan kivasti, joten puntarin sijaan mittanauhalla mitattuna en näytä enää samalta kuin parikymppisenä. Aivot tulevat kyllä jäljessä tässä kehityksessä ja aika usein omia kuvia katsoessa tulee se tunne, että olenko tuossa oikeasti minä. Sekä hyvässä että vähemmän hyvässä mielessä.

Isompi muutos on tietysti mittanauhan sijaan tapahtunut tuolla oman kalloni sisällä. Jos voisin tehdä aikamatkan kymmenen vuoden taakse, sanoisin ilona kahdeksantoistaveelle että älä hätäile. En osaa analysoida kuinka paljon tästä suhtautumismuutoksesta omaan kroppaan on kiittäminen ihan vaan ajan kulumista, sitä kuuluisaa viisastumista ja sen kautta itsensä kanssa sinuksi tulemista, ja kuinka paljon tätä harrastusta. Cosplayasu näyttää monesti juuri niin hyvältä kuin millaiseksi sen kantaja tuntee oman olonsa. Minulle se tuntuma siitä, että oikeasti näytänkin hyvältä, että olen enemmän kuin "ihan ok jos laihduttaisin" on tullut ihan hiljaa ja huomaamatta. Havahdun siihen aina välillä, erityisesti kuvia selatessani kun huomaan ajattelevani, että näytän oikeasti kivalta. Ei pelkästään niin, että puku näyttää kivalta, vaan minä näytän kivalta. Grammalleen sama paino, ikää tullut lisää, mutta jotenkin sen oman kuvansa näkee nyt eritavalla. Hyväksyvämmin. Tulee se fiilis, että tuossa olen minä, tuolta minä näytän ja kaikkien virheiden sijaan näkeekin niitä hyviä juttuja. Myös niissä vanhemmissa kuvissa. 

Hyvältä näyttämistä valokuvissa voi harjoitella, sen voi oikeasti oppia. Tahtoisin sanoa, että se ei riitä, jos tykkäät siitä miltä näytät vaan silloin, kun kuvaaja on tehnyt täydellistä työtä, valaistus on täydellinen ja leukasi juuri siinä tietyssä kulmassa. Ja ei cosplayaajien ole tarkoitus näyttää täydellisen kauniilta aina ja jokaisessa kuvassa! Antakaa itsellenne lupa näyttää itseltänne.

Voi apua pomppoilevat ajatukseni. Mutta yhtenä isoimmista fiiliksistäni, joka jesmon tekstiä lukiessani tuli, oli se että en olisi arvannut sen mielettömän kauniin, upeita pukuja tekevän tytön voivan olla joskus epävarma omasta ulkonäöstään. Ja että valitettavasti eiköhän suurin osa meistä cosplayaajista ole, ainakin jossain vaiheessa, ainakin jossain tilanteessa, kokenut olevansa epävarma. Tai enemmänkin kuin epävarma, kokenut itsensä rumaksi ja että ei sovi pukuunsa, että ei ole yhtään kaunis. Sen cosplaykisan hienoimman puvun kantaja, se ihminen joka näytti upeimmalta kokonaisuutena, saattaa olla ihan kauhean epävarma siitä, sopiiko hän siihen hahmoon tai siihen pukuun. 

Olen itse kauhean huono vastaanottamaan kehuja. Perisuomalaiseen tapaan vähättelen heti, pelkän kiitoksen sanominen tuntuu jotenkin tyhmältä. Ja tästä johtuen varmaan niiden kehujen antaminenkin on välillä vaikeaa. Ei sen pitäisi olla. Ei nykymaailmassa, jossa ikävien anonyymien kommenttien kirjoittaminen nettiin, toisten haukkuminen hetki kun siihen on tilaisuus ilman kiinnijäämisen riskiä, on niin yleistä. Mikä siitä on niin vaikeaa sanoa toiselle, että näytät kivalta? Laihaksi kommentoiminen ei ole kehu, älkää sanoko sitä oli se sitten totta tai ei, mutta hyvältä ja kivalta, kauniilta näyttäminen on sellainen kehu, joka varmasti tuntuu hyvältä ihan jokaisen cosplayaajan mielestä. Kun tietää, miten vähäistä kehuminen suomalaisessa kulttuurissa on, on naurettavaa miten helposti yksikin negatiivinen kommentti voi pyyhkiä muistista kymmenen kehuvaa. Kehukaa enemmän ja oikeasti ottakaa ne kehut vastaan. Uskokaa, että olette oikeasti hyviä, oikeasti kauniita, seksikkäitä tai lahjakkaita. (voi pyly, aavistan huomiohakuisuuspäivityksen kurkkivan jo olkapääni yllä... ehkä sit ensi yönä kirjoitan sen.)

Kehonkuva ja ulkonäkö ja kaikki on niin kauhean ristiriitaista. Tahtoisin vain julistaa cosplayn rakastavaa ja ihanaa ja upeaa ilosanomaa kaikille, sanoa jokaiselle pukuilijalle miten ihanalta hän näyttää, koska jokainen on oikeasti kaunis, täytti sitten ne kuvitteelliset standardimitat tai ei. Tavallaan samaan aikaan tahtoisin irrottaa koko ulkonäkökeskustelun cosplaysta, sanoa että sillä ei ole väliä, mutta kuitenkin samaan hengenvetoon todeta, että cosplay on auttanut minua ihan suunnattomasti itseni hyväksymisen ja kaikkiin ulkönäköön liittyviin paineiden kanssa. Ja toki ulkonäköasiat muutenkin koko tässä yhteiskunnassa kihelmöivät minua ristiriitaisuudellaan. Kun alaluokan oppilas sanoo minulle, että kylläpä ope olet laiha, en tiedä mitä vastata. Mikä kehu laihuus on, mitä sanoa kun "kiitos" ja "no enkä ole" eivät kumpikaan sovi? Miten ravistella koko tätä systeemiä tajuamaan, että ulkonäkö, laihuus tai lihavuus eivät ole niitä oleellisia asioita! Ja entä kun itse olen juuri nyt niin tyytyväinen itseeni ja siihen miltä minusta juuri nyt tuntuu ja miltä juuri nyt näytän, että muiden mielipiteet ei voi sitä horjuttaa ja samalla jokainen kehu tuntuu niin kivalta? Miksi kirjoitan tästä aiheesta aamuyöntunteina, kun tiedän, että en edes keskipäivällä saisi ajatuksiani oikeasti kunnolla järjestykseen?! Jatkaa tästä oi ihanat kanssablogaajani, ottakaa kiinni katkenneista ajatuksistani ja etsikää punainen lanka täältä jostain tekstiviidakosta!

Olen sanonut ennenkin, että cosplayssa tärkeintä on se, että itse tunnet olosi hyväksi. Elämässä on myös tärkeintä tuntea olonsa hyväksi, riippumatta siitä mitä on päällä, missä tilanteessa on. Paljon juttuja voit korjata valokuvien kuvakulmilla. Voit laihduttaa kilon tai kymmenen. Voit käydä kauneusleikkauksessa lisäämässä tai poistamassa juttuja. Mutta kaikesta tuosta huolimatta tai sen lisäksi pitäisi oppia tuntemaan itsensä, hyväksyä itsensä ja olla onnellinen sellaisena kuin on.  Voit nimittäin pyrkiä olemaan vain paras mahdollinen Sinä, et mitään muuta. 

Ilona

tl;dr: Kehukaa toisianne. Siinä ei menetä mitään, mutta voi antaa ihan uskomattoman paljon. Ulkonäköasiat on ihan karmeen monimutkaisia ja saan pään kipeäksi kun mietin niitä, mut oispa kyllä kiva, jos kaikki tykkäis siitä miltä näyttävät. 

Translation: My random rant about cosplay and body image. Go read jesmo, she said it so much better.