Olipa kerran, kaukaisessa Savonmaassa, noita nimeltä Ilona. Jo Ilonan syntymän aikaan ennustettiin, että hänen kohtalonaan olisi kerätä peruukkeina tunnettuja reliikkejä, noita mystisiä artefakteja, joita kovin harvat todella rakastavat. Ilona toteutti kohtaloaan ostamalla epätoivoisilta prinsessoilta heidän hiuksiaan kuparikolikoita vastaan ja keräsi torniinsa kokoelman, jonka veroista ei oltu nähty mailla eikä halmeilla.
Tarinamme alkaa siitä, kun eräänä päivänä Ihanien Poikien ritarikunnan jäsen sir Tounis lähestyi noitaa avunpyynnöllä. Ritarien hovin kokoontumiseen oli aikaa vain puolikas kuunkierto, eikä Touniksella ollut sopivaa peruukkia täydentämään hänen haarniskaansa. Ilonan maine peruukkitarujen tuntijana oli kantautunut myös ritariston korviin ja siksi kirjekyyhkyt lensivät noidan torniin mukanaan kuva halutusta peruukista.
Heleän taivaansininen peruukki kirvoitti Ilonalta epäonnistumisen kyyneleitä, sillä juuri sinisten peruukkien puuttuminen oli hänen kokoelmansa heikko lenkki. Kaukaisten itämaiden sinihiuksiset prinssit ja prinsessat, jotka olisivat rahaa vastaan voineet auttaa, eivät olisi tavoitettavissa vaaditussa ajassa, eikä näiden kotimaan kukkulaiden ja järvien lomasta löytynyt yhtään ritarin arvolle sopivaa reliikkiä.
Ilona oli edellisessä elämässä ollut kissa ja eli edelleen hyvin pitkälti kiitoksilla. Ennen kuin huomasikaan, Ilona oli luvannut toimittaa peruukin. Hänen kokoelmassaan oli useita vaaleita peruukkeja, joista noitaliemien avulla olisi kenties mahdollista tehdä kaivatun sinisen sävyisiä.
Vain muutama päivä myöhemmin vaeltava kirjeenkantaja toi noidan tornille Reliikki Viisikymmentäyhdeksän, jonka kylmän huurteisessa valkoisuudessa Ilona heti näki mahdollisuuksia.
Valitettavasti tarinamme liemenkeittäjä oli jo jonkin aikaa kärsinyt Hajamielisyys –loitsun vaikutuksista, erityisesti suunnitelmallisuuden ja aikataulujen osalta. Vaikka tornin seinän kuukalenteri kertoi selkeään kieltään päivien hupenemisesta, alkoi taikaliemin keittäminen kuitenkin vasta kolme päivää ennen määräaikaa.
Tämän tarvittavan taikaliemen valmistus oli onneksi varsin nopeaa. Iloisesti hyräillen Ilona sekoitteli oikeassa suhteessa Wanhoja Hywäksi Hawaittuja aineksia (vettä, Sinolia ja tipottain sinistä ja mustaa mustetta). Jo vuosia suvussa kulkeneella suihkepullolla liemi levitettiin peruukkiin. Tässä vaiheessa noita huomasi, että kaikki ei ollut hyvin. Väri tarttui peruukkiin hyvin heikosti. Huolestuttavan heikosti.
Kuivatustaikojen jälkeen vedellä peseminen paljasti kaamean totuuden. Sininen väri oli tarttunut tuskin lainkaan, ainoa mitä se todella oli värjännyt, olivat noidan sormet. Ei muuta kuin koko rituaali alusta loppuun asti uusiksi. Tulos oli jälleen sama, vai aavistuksen värjäytynyt peruukki, paljon siniseksi värjäytyneitä sormia ja sinisävyinen lavuaari.
Häpeän merkkinä Ilona kuurasi sormiaan puhtaaksi samalla, kun koetti keksiä, mikä kurja sattumus oli mahdollistanut tämän epäonnistumisen. Vaihtoehtoina oli paitsi hajamielisyys seoksen tekovaiheessa, sinolin ja veden suhteen kun tunnetusti pitää olla hyvin tasapainossa onnistuneeseen lopputulokseen, myös musteen laatu, sillä mustepullon pohjat olivat olleet noidan hallussa jo vuosien ajan, eikä niiden värjäystehosta voinut olla aivan varma. Tuuli kuiskutteli korviin myös tarinoita sellaisista peruukeista, joiden suortuviin oli loitsittu hyvälaatuisuuden taika niin vahvana, ettei mikään väri niihin tarttunut.
Syy epäonnistumiselle jäi Ilonalle –ja myös teille tarinan kuulijoille- hämärän peittoon. Sillä syistä riippumatta aika juoksi koko ajan vääjäämättä eteenpäin, eikä peruukki ollut vielä lainkaan sininen. Koska ensimmäinen loitsu oli tehty onnen toivossa –tai ajan rakenteen muututtua- ilta-aikaan kuun paisteessa, oli Ilonan odotettava seuraavaan päivään, että hän pystyi täydentämään liemivarastojaan. Sinolia löytyi vielä, mutta sinistä mustetta ei tornin varastoista enää löytynyt.
Koska tarinamme tapahtui talven tuiskujen aikaan, matkasi Ilona seuraavana iltapäivänä uskollisella Skodillakki –ratsullaan läheiselle markkinapaikalle lumikinosten poikki ja pakkasen paukkuessa korvissa. Ilona oli onnistunut manaamaan itselleen myös Sen Wanhan Ajan Räkä Taudin, joten hän pyrki tekemään ostoksensa nopeasti. Musteliemiä myyvän putiikin hyllyjä vilkaistuaan Ilona nappasi nopeasti mukaansa kauniin, vaaleansinisen pullon, jonka piti pelastaa tilanne.
Torniin palattuaan Ilona suoritti valmistelut hyvin huolella. Taikalienten poristessa hän mittasi jokaisen ainesosan erityisen tarkkaan ja henkeään pidättäen –vai hiukan sinolihöyryjä nuuskien- värjäysrituaali alkoi jälleen.
Harvoin on noidan tornissa kuultu yhtä katkeraa maanaamista, kuin neljännestuntia myöhemmin. Osa taiasta oli toiminut. Nyt väri tarttui paremmin, suortuvat värjäytyivät ja jälki oli kaunista. Valitettavasti väri, joka pullossa näytti taivaansineltä kauniina talvipäivänä, ilmenikin peruukin pinnassa turkoosina. Liekkö ollut vain mielikuvitusta, kun Ilona kuvitteli kuulleensa erään itämaiden laulajan konemaisen äänen kaikuvan kylpyhuoneen kaakeleissa.
Manaamisesta oli jälleen aika siirtyä käytännön toimiin. Hillitäkseen turkoosin hohdetta, Ilona värjäsi sen päälle vielä muutaman kerroksen harmaata taikalientä ja jätti peruukin yöksi kuivumaan, toivoen, että yön aikana tapahtuisi ihme ja aamulla odottamassa olisi kauniit, siniset suortuvat.
Aamulla odotti kuitenkin lohduton näky. Ei hyvällä tahdollakaan, kylmimmässäkään valossa voinut peruukkia väittää siniseksi. Järjen Äänet käskivät Ilonaa jo lopettamaan, Ritarikunta viestitti ritarillisesti, että varmasti peruukki oli jo aivan hyvä ja uusikin päivä näytti kiireisemmältä kuin edeltäjänsä. Mutta ei. Skodillakki oli jälleen valjastettava ja uusien aineksien turvin Ilona ryhtyi toimeen, vielä viimeisen kerran.
Noidan pimeässä, ilmastoimattomatta huoneessa peruukki joutui ensin sinolikylpyyn, jonka avulla vanhat, huonoa onnea tuottavat värit saatiin haalistumaan. Tämän jälkeen uusi, tällä kertaa hyvin tarkasti kaupassa valikoitu sininen väri, johon varmuuden vuoksi lisättiin vielä hiukan violettia taittamaan pois loppujakin turkoosin muistoja, suihkutettiin äärimmäisen varovaisesti paikalleen.
Sinolihöyryjen haihduttua, peruukin kuivuttua ja kylmän vesipesun vielä varmistettua, että väri todella pysyi, Ilona saattoi huokaista helpotuksesta. Sen seitsemäs värjäyskäsittely oli tuottanut toivotun lopputuloksen, vaaleansinisen peruukin. Sivullisina kärsijöinä olivat olleen muun muassa kylpyhuoneen suihkuverho, muutama kampa ja Ilonan aivosolut.
Mutta kun Ilona saattoi painaa reliikin sir Touniksen päähän ja näki, miten täydellisesti se sopi, oli kaikki ollut sen arvoista.
Ja kun viikkoa myöhemmin noidan torniin toimitettiin kuvat peruukista varsinaisessa käytössä, saattoi Ilona huokaista tyytyväisenä. Koskaan ei minkään reliikin kanssa työskentely ollut opettanut yhtä paljon, ja vaikka saattaisikin kulua jonkin aikaa, ennen kuin noidan kattiloissa sinolisoppa seuraavan kerran porisisi, olisi kapustan heiluttaja ainakin montaa kokemusta rikkaampi.
Kerrattakoon tarinan opetukset vielä niille, joille ne eivät ole epäselviä:
1) Mieti tarkkaan, ennen kuin suostut avuksi ristiretkille. Kaikki eivät voi löytää riittävää palkintoa kiitoksesta ja lopputuloksen näkemisestä. Ilona kyllä kehräsi tyytyväisenä.
2) Koska aikataikuus on haasteellista kokeneimmillekin velhottarille, on suotavaa tehdä myös kaikki peruukkivärjäilyt ajoissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Ilonan värjäilyt epäonnistuivat näin pahasti.
3) Tarkista kunnolla musteen sävy, ENNEN kuin ostat sitä. Liemikaupassa myyjä osaa kertoa taittaako väri vihreään vai violettiin, kun vain näet sen vaivan, että kysyt.
4) Suojaa värjäysympäristö kunnolla. Myös omat sormesi.
5) Jos mahdollista, tee värjäys kesällä ja ulkona. Älä ainakaan huonosti ilmastoidussa tornihuoneessa.
6) Hanki vieläkin täydellisempi peruukkivarasto, että siellä löytyy tarpeen mukaan kaikki perusvärit kaikissa pituuksissa. Kunhan joku Robin Hood ensin vain lahjoittaa rahaa tätä pyhää tehtävää varten.
Sen pituinen se.
Ilona
ps. 7) Ota enemmän kuvia. Koko ajan ja kaikesta.
No comments:
Post a Comment
murheita, ideoita, ahdistuksen aiheita? antaapi kuulua vaan.