Puku vuosikymmenen myöhässä, Desucon, maailmantuskaa ja lapsiperhearkea

Juuh elikkäs mites tätä ajetaan... Kuuleeko internet, täällä Ilona!

Yleensä conin jälkeen iskee Inspiraatio, joka näkyy joko tarpeena tehdä kaikki puvut nyt ja heti tai cosplaytarvikkeiden läpikäymisenä tai menneinä vuosina myös tarpeena vuodattaa kaikki conifiilikset blogiin itselle ja muille luettavaksi. Kävin toissapäivänä muutaman tunnin verran Desuconissa ja tänään vastavaikutuksena tunnen noita kaikkia. Blogi on tämän kevään aikana pariinkin otteeseen ollut auki sillä ajatuksella, että kirjoittaisin nykyisistä fiiliksistä ja pukutilanteista, mutta joka kerta kirjoittaminen on jäänyt aloituksesi. Tapasin conissa kuitenkin useampia ihmisiä, jotka erikseen kertoivat miten paljon ovat tykänneet blogini lukemisesta, että nyt tavoitteena on saada tänne uutta luettavaa ihan oikeasti julkaistuakin. Eli kissa elää edelleen kiitoksilla!

Cosplayblogille olisi toki ollut paikkansa myös kuluneiden... melkein neljä vuoden aikana, jotka edellisestä päivityksestä on kulunut, sillä en suinkaan ole kasvanut tästä harrastuksesta yli, vaikka valmistuneiden pukujen määrä onkin ollut hyvin pieni viime aikoina. Toki niin on ollut melkein kaikilla muillakin, kun viimeiset melkein 2,5 vuotta ovat olleet koronan kurittamaa aikakautta. Itsehän katsoin ennustuspallosta, että mitkään etäkouluhommat ei kauheasti kyllä napostelisi ja jäin taktisesti äitiyslomalle juuri samoihin aikoihin, kun ensimmäiset koronatapaukset pistivät ilkeät päänsä pensaansa esille ja tällä mammalomalla olen edelleen, toki nyt tarkoituksena olisi siirtyä hetkeksi opiskelemaan ennen paluuta opehommiin. 

Jesmon kuvaamana Frostissa alkuvuodesta 2020, aikana kun korona oli vasta huhu ja mahani iso kuin tynnyri!

Perheenlisäys on tietysti vaikuttanut myös cosplayhin. Toki nyt olisi entistä enemmän mahdollisuuksia pukea lapsia Söpöihin Asuihin halusivat he sitä tai eivät (sivuhuomiona, voitteko uskoa että se pieni Ponyo-tyttö on nykyään yläkoululainen nuori? Niinpä, ajan rakenne jne!) mutta todellisuudessa kolmen lapsen perheessä äidin kuuluisa Oma Aika on kutistunut niin pieneksi, että cosplaylle ei ole ollut juurikaan aikaa. Tai noh, kun korona pisti conikalenterit tyhjäksi, hävisi samalla se itselleni äärimmäisen tärkeä viime tippa, jonka tuleva coni aina aiheutti ja joka sai puvut oikeasti valmiiksi asti. Eli myöskään halua oikeasti ottaa mitään omaa aikaa pukujen tekemiseen, ei juurikaan viimeisinä parina vuotena ole ollut. Olen kyllä tehnyt pukuja, pari saumaa sieltä ja propin puolikas täältä, mutta valmiiksi asti saaduissa puvuissa oli 2,5 vuoden tauko, jonka sain katkaistua vasta kun pääsin Desuconiin. 

Jäbä kuvasi käpylehmäkauppiaan, tältä näytän normioloissa suurimman osan aikaa.

Tämä oman ajan vähyys ei muuten ole jokaisen lapsen kohdalla ollut sama: kun edellisen kerran ihmettelin äitiyttä, pystyin tekemään monia töyläimmistä puvuistani samalla. Cersein reikämekon kangasta oli helppo leikellä samalla kun Jäbä harjoitteli mahalleen kääntymistä. Sen sijaan kun perheessä nyt aikaa ja huomiota vaativia pieniä ihmeitä on useampi, ei tulisi mieleenkään laittaa kangasta ja saksia lattialle keskellä päivää. Ja jos en ole blogin puolella vielä kertonut, niin rakastan nukkumista, joten yömyöhäiset cosplaymaratonit eivät ole houkutelleet, jos vaihtoehtona on ollut mennä nukkumaan pienimmäisen kanssa samaan aikaan eli kahdeksalta, että jaksaa myös herätä aamulla ajoissa. 

Kuluneet pari vuotta ovat olleet hyvää aikaa pohtia omaa suhdettani tähän harrastukseen ja siihen, millaisena haluan pitää sitä osana elämääni. Olen varmasti ennenkin kirjoittanut, miten rakastan nimenomaan pukujen tekemistä ja erityisesti sitä vaihetta, kun puku on vielä kesken mutta alkaa jo näyttää vähän siltä miltä pitääkin. Rakastan mennä sen inspiraatiokuohun mukana, etsiä sitä flow-tilaa joka niin usein tulee vähän liian lähellä conia ja saa oikomaan aika monta mutkaa. Minulla on aina ollut monia pukuja kesken yhtä aikaa, koska kyllästyn myös nopeasti vain yhden puvun parissa työskentelyyn. 

Jo ennen koronaa mietin jonkin verran cosplayta eettisyyden näkökulmasta. Traconissa oli aivan loistava luento ehkä 2019 tai jopa 2018 missä käytiin hienosti läpi esim kangasteollisuuden ongelmia niin ympäristön kuin ihmisoikeuksienkin näkökulmasta ja sitä miten cosplaykin on tietysti osa länsimaista kulutusyhteiskuntaa jossa uuden hankkiminen (tai tässä tapauksessa tekeminen) on ihailtua ja että cosplay ei aina todellakaan ole eettisesti kestävällä pohjalla oleva harrastus. No nämä mietteet ovat pyörineet viime aikoina mielessä entistä enemmän, kun kuluneena keväänä sukelsin jo parin vuoden takaa tutun konmarin lisäksi vähän minimalismin puolelle ja ahmin kaikki käsiini saamani siivous-, järjestely- ja karsimiskirjat. Tunnistan omassa cosplayharrastuksessani sen ongelman, että nautin nimenomaan uuden tekemisestä, uusista projekteista. Jos pitää valita nopeasti uuden puvun rykäisemisen ja vanhan puvun korjailun välillä, valitsen aina ensimmäisen.

Tai tahtoisin sanoa että valitsin aina ennen ja että nyt tiedän paremmin, mutta enpä ole ihan varma. Ehkä nyt ainakin tunnen huonoa omaatuntoa herkemmin ja kyseenalaistan asioita enemmän. Minullahan on ollut ainakin viimeiset viisi vuotta ikuisuusprojektina käydä läpi kaikki vanhat puvut, joista suurimman osan olen siis jemmannut. Jemmaaminen on ollut minulle enemmän sääntö kuin poikkeus ja tehtyjen pukujen lukumäärän huidellessa nyt jossain 160 kieppeillä, on jemmassa olevia pukujakin pahimmallaan (vai parhaimmillaan?) ollut kolminumeroinen määrä. Tavoitteenani on ollut ja on edelleen, että tallessa olevista puvuista olisi selkeä listaus ja että jemmassa olisi vain pukuja, jotka oikeasti ovat kunnossa ja pitovalmiita. No tähän on vielä pitkä matka tälläkin hetkellä, mutta kuluneen kevään aikana olen aika monesta puvusta pystynyt luopumaan. Ymmärrän täysin itseäni miksi se tuntuu välillä kovin vaikealta, pukujen tekemiseen ja pitämiseen liittyy niin paljon positiivisia muistoja, että hamstraaja-minäni haluaa pitää niistä kiinni kynsin hampain ikäänkuin muistot olisivat kiinni niissä vaatekappaleissa. 

Kuva helmikuulta, kun cosplay/larppivarastohuone oli hetkellisesti siisti. Varastona tämä toimii, mutta joka kerta kun tarvitse oikeasti jotain, homma räjähtää käsiin. Tai siis lattialle, jota yleensä näkyy hyvin pieniä kaistaleita sieltä täältä.

Ja kyllähän ne osittain on! Tai siis juurikin niitä cosplayasuja hypistelemällä, peruukkeja testaamalla, pääsee ihan suoraan sinne memory lanelle menneisiin coneihin ja fiiliksiin! Mutta aika hyvin olen näitä ajatuksia työstänyt ja monta pukua päästänyt erityisesti tuossa vappua ennen kirppikselle josta toivottavasti joku saa niistä vielä iloa. Ja koulun vesivahingossa tuhoutuneiden ilmaisutaitokerhon peruukeille löytyi kummasti parisenkymmentä korvaaja minun "no ei nämä edes ole millekään tietylle hahmolle mutta jemmaampa silti" -laatikosta. 

Pyrin säästämään vanhoista ei-enää-käytössä -puvuista korkeintaan yhden muistojutun, en kaikkea. Esim Poison Ivyn korsetti ei enää mene päälle ja on muutenkin liiman takia kurtistunut vähän kummalliseksi, mutta seinäkoristeena toimii.

Kirjoitan ehkä tuosta eettisyydestä vielä lisääkin ihan omana päivityksenään, mutta yleisesti pitää vielä sanoa, että toki cosplay on lähes jokaisen elämässä aika pieni osio. Yksityisautoilua, lihansyöntiä tai pikamuotia vähentämällä tekee varmasti enemmän kuin cosplayjuttujen karsimisella, eikä kaikesta tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Cosplaytakin voi kuitenkin tehdä eettisemmin ja isoimpana hommana varmasti olisi vanhojen pukujen hyödyntäminen joko käyttämällä niitä uudelleen tai käyttämällä niitä uusien pukujen materiaaleina. Tavallaan sillä jo tehdyllä puvulla joka vain makaa kaapissa vuosikausia ilman että sitä käytetään, jää aika paljon potentiaalia hyödyntämättä. Kaikista tehdyist puvuista en ole hankkiutumassa eroon, mutta aion kyllä hyödyntää sekä yleistä karsimista että konmarista tuttuja ilon pirskahtelua, että mitä puvut oikeasti tahdon säästää. Harmi, että se toinen harrastukseni eli larppaaminen houkuttelee siirtämään cosplaypukujen osia vain huoneen larppipäätyyn, koska vielähän niitä voi tarvita jossain larpissa... Vaikka pelaankin nykyään noin kerran vuodessa.

Mutta niin, pyrin tällä hetkellä pukuja tehdessä miettimään kuinka minimoida esimerkiksi uusien kankaiden tai peruukkien hankkimista. Jos uutta kangasta pitää hankkia, katson aina ensiksi olisiko Kangaskapinan valikoimassa sopivaa (tämä ei ole maksettu mainos, mutta Kangaskapina on ensimmäisiä kangaskauppoja Suomessa jossa ympäristö ja ihmisoikeusasioita on oikeasti kunnolla mietytty ja mietitään edelleen. Kysyin juuri viime viikolla vieläkö eettisyysperiaatteisiin kiinnitetään huomiota, kun nettisivujen päivityksen takia tietoa sivuilta ei löydy (asioiden kyselyä suosittelen kaikille muillekin!) ja kyllä kiinnitetään!) kangasta. Aina ei tietenkään ole, mutta koetan jotenkin erotella päässäni puvut, joissa Juuri Oikeanlaisella kankaalla on väliä niistä puvuista, joissa  minulle itselleni riittää, että se on aika lähellä, jos kangas löytyykin käytettynä. 

Uusien materiaalihankintojen välttämisen lisäksi koetan miettiä voisiko cosplaypuvun osia käyttää ihan normivaatteina tai normivaatteita cosplayssa. Että jos ns. normivaatecosseja tulee tehtyä niin pyrkisin tekemään ne niin, että niitä voi oikeastikin käyttää. Näitä on listalla parikin, mutta toistaiseksi tunnen vetoa enemmän tuonne ei-käytännöllisiä-pukuja puolelle, vaikka mikä toisaalta estäisi hengaamasta jossain kaapuviritelmässä myös normipäivänä...

Vanhojen pukujen uudelleenpitämisen osalta usein ongelma on, että jokin osa puvusta on kärsinyt kolhuja ja sitten se on sellaisenaan pistetty vaan jemmaan. Eli ikuisuusprojektin osana on oikeasti korjata ne puvut, joita kuvittelen vielä joskus pitäväni. Siinä missä KonMarissa ohjeistetaan käymään tavaraluokka kerralla kokonaan läpi ja ajatuksena on, että sillä yhdellä perusteellisella (ja pirskahtelevaan onneen liittyvällä) karsimisella pidetään homma kurissa jatkossa aina, suosin itse erityisesti näiden tunteisiin vetoavien tavaroiden kohdalla jatkuvan karsimisen periaatessa. Puku tai puvun osa, josta puoli vuotta sitten en voinut kuvitellakaan hankkiutuvani eroon, saattaakin nyt kolmannella karsimiskerralla tuntua ihan siltä, että sen on aika lähteä eteenpäin. En ole ikinä myynnyt pukuja sellaisenaan itse, koska koen sen vaivalloiseksi, hahmovalintani ovat monesti sen verran ug että ne tuskin kiinnostavat, olen pituuteni puolesta eri kokoinen kuin suurin osa pukuilijoista eikä suuressa osassa puvuissa tekojälki ole niin hyvää että kehtaisin niitä myydä. Joten yleensä laitan käyttökelpoiset pukuosat Konttiin ja sitten sellaiset mistä ei enää saa mitään, irrottelen neppari yms ja siirrän esim protokankaiden pinoon. Kaatopaikalle saisi päätyä mahdollisimman vähän, mutta esim worblaosien kierrätämisen mahdollisuuksista en ole kovin varma.

Toki se yksi ikuisuusaihe liittyy myös vanhoihin pukuihin, eli ULKONÄKÖPAINEET. Vitsi vitsinä, mutta olen harrastanut cosplayta 14 vuotta ja sinä aikana vanhentunut 14 vuotta ja synnyttänyt 2 lasta. Tuntuu aivan pöljältä, että joudun itselleni perustelemaan miksi ei ole outoa tai väärin, että esim kymmenen vuotta vanhat pukuni eivät enää mahdu päälle tai tunnu sopivilta. Mutta totta kai se tuntuu ikävältä, kun jokin puku johon muuten on tyytyväinen, kinnaa kiinni jo reisien kohdalta. Aikomuksenani ei ole (edelleenkään) rypeä uliuuu näytän ikävältä -suossa, koska elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita, joten jos jotkin cosplayt tuottaa enemmän pahaa mieltä muistuttamalla koko ajan että olisin nyt muka väärän kokoinen, niiden pukujen taitaa olla aika mennä. Jännä juttu sinänsä, muistan monta kertaa silloin noin kymmenen vuotta sitten miettineeni että voi vitsi jos olisin sen X kiloa kevyempi, niin olisipa hyvä. Niinku voi vit miten tyhmien asioiden sitä onkaan antanut viedä energiaa ja hyvää oloa elämässään! Kai nykyään on jo yleistä tietoa, että ns tavoitevaatteita ei kannata jemmata, sama voisi toki päteä myös cosplayhin. Samassa lauseessa on kyllä todettava, että on minulla pari ikuisuusunelmapukua edelleen, jotka ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että jotain pitää kropalle tapahtua ennenkuin viitsin niiden tekemistä edes aloittaa. 

Niin siis kuulumisista piti kirjoittaa... Pukuja käyty siis paljon läpi, uusia pukuja puuhailtu, kisalavallekin kaivattu varsin säännöllisin väliajoin! Selvästi lähestyvä Desucon pisti keväällä cosplayhyrrät pyörimään erityisellä taajuudella ja monet pitkään kesken olleet projektit liikahtivat eteenpäin, vaikka tiesinkin pääseväni coniin vain päiväkäynnille. Pyörittelin montaa pukuajatusta vielä kuukausi ennen conia mutta sitten törmäsin korvakoruihin ja otsakoristeeseen, jotka olin valmistanut kymmenen vuotta sitten ja tiesin, että Last Exile Famin Lilianan olisi nyt aika valmistua jos ikinä aion sen saada tehtyä. 

 

Voi Liliana, anteeksi että näin pitkään sinua jemmasin vain laatikoiden pohjalla puolivalmiina palasina!

 

Ekaa kertaa ikinä oikeasti keitin kankaita, yleensä heitän kiehuvaa vettä värin kanssa vaan ämpäriin ja toivon parasta. No ei tästä aivan niin violettia tullut kuin toivoin (koska keinokuitu ja ei-keinokuidille tarkoitetut värit) mutta riittävän hyvä kyllä tuli!

Ja kylläpä teki itselleni hyvää tehdä puku suhteellisen lyhyessä (....10 vuotta) ajassa (loppuun) ja antaa itselleni juuri niin paljon taiteellisia vapauksia kuin halusin. Päätin heti, että tätä pukua varten en hanki mitään uusia kankaita vaan koetan pärjätä niillä mitä jo on, siitäkin huolimatta että olen kovasti pyrkinyt pienentämään kangasvarastojani. Vuosikymmenen takaisia kangasosia puvusta oli jonkinverran jäljellä, mutta en tykänny tavasta jolla olin maalannut puvun violetteja osia, joten aikalailla kaikki meni uusiksi. Vaikka muuten pyrin nykyään siihen, että teen puvut useampaa kuin yhtä käyttökertaa varten, tästä tuli varsin pian fiilikset että Liliana lähtee vain kerran Desuconiin ja sitten saan pistää kankaat taas uuteen käyttöön. Nurinkurisesti tämä ei tarkoittanut, että olisin tehnyt kaiken mahdollisimma nopeasti, vaan lisäsin pukuun ihan referenssikuvan vastaisesti kirjontaa käsin. Ja kylläpä olikin kiva lapsiperhearjenkin keskellä välillä kirjoa muutama sentti eteenpäin! 

Ei lainkaan referenssikuvaiset saumat, mutta nätit ja kivat tehdä.

Nimenomaan tämän puvun tekeminen teki kauhean hyvää kun jouduin miettimään (taas) ketä varten pukua teen. Niin siis tietysti itselleni, tärkeintä olisi että tykkään siitä itse. Aivoni ovat nyrjähtäneet jo aikapäivää sitten kisapukumoodiin niin, että jokaisessa puvussa olen pyrkinyt mahdollisimman tarkkaan jäljittelyyn referenssistä. Vaikka mitä hiton väliä sillä on onko puvun saumat samassa kohtaa jos puku on 11 vuotta vanhassa (varsin huonossa) animessa yhdessä jaksossa 10 sekuntia näkynyt puku, jota kukaan ei varmasti kyttää referenssikuva kourassa? JA ENTÄ SITTEN VAIKKA KYTTÄISI? Aivoissani napsahti jotain toiseen suuntaan kun mietin että ihan hyvin voin tehdä puvusta sellaisen, että se miellyttää omaa silmääni siitäkin huolimatta, että se ei olisi 100% reffin mukainen. Koska eihän mikään puku ikinä oikeasti ole, 2D ja 3D jne. (Vähän aiheeseen liittyen jos kaipaatte cosplaykuunneltavaa niin itse kuuntelin (taas) nämä kaksi luentoa ja mietin juurikin tätä eroa eurooppalaisen jäljittelyä painottavan tekemisen ja esim Etelä-Amerikan paljettilisäilyjen välillä, että kyllä tässä on kyse isommastikin meidän koko cosplaykulttuurista, joka arvostaa sitä jäljittelyyn pyrkimistä, vaikka muunlainen tekeminen on aivan yhtä oikein ja voi näyttää aivan yhtä hyvältä!)

Kankaita mm Cruise-anekin juhlamekosta, Saberin pyllyviitasta, Mori Summerin huivista.

Tällä hetkellä en tosiaan olisi Lilianaa valinnut hahmoksi, koska lähes kokovalkoinen puku ja tuhkablondi tukka ei tunnu jotenkin yhtään omalta. Toki puvun siluetti oli sellainen, että ei tarvinnut miettiä mahtuuko se päälle ja conissa se oli ihan kiva. Ei tuntunut siltä kuin parhaissa puvuissa, jotka tuovat koko ajan sellaista positiivista pöhinää kun niitä pääsee pitämään, mutta ihan kiva. Ja kun tarkoituksena oli nyt lopulta saada tämä kymmenen vuotta satunnaisesti takaraivossa olemisestaan muistutellut puku pois päiväjärjestyksestä, hoiti se kyllä tehtävänsä ja olo oli monella tapaa helpottunut kun puku oikeasti oli siinä. Ja kun Hootti vielä nappasi parit kuvat, että oikeasti jotain todisteitakin jäi jäljelle. 

Pakollinen peiliselfie. Pahimmillaan näidenkin ottaminen on conissa unohtunut.

Se on muuten myös yksi syy, miksi vanhoista puvuista luopuminen on välillä vaikeaa: kaikista puvuista ei ole todellakaan ole kunnon valokuvia. Osasta vain conissa räpsäisty selfie. Joten aika moni, tai no ainakin kymmenkunta, pukua on vielä jemmassa sillä ajatuksella että kunhan siitä saa kunnon kuvat, voi puvun pistää eteenpäin. No jos palaan pari kappaletta taaksepäin, pukuun pitäisi ehkä mahtua että siitä saisi otettua kuvia...  Mutta onneksi tämä ei ole mikään nopea projekti, Helkky kasvaa niin nopeasti että kohta voin kuvauttaa vanhoja pukujani hänen päällään!

Desuconista raportti on helppo ja nopea kirjoittaa, koska olin paikalla noin neljä tuntia ja tuosta ajasta 90% seisoin infon edessä ja nautin siitä, että lopultakin tapasi niin monia ihania ihmisiä! Neljässä tunnissa ehtii nähdä aika monta, ja kun alunperinkin tiesin ajan olevan lyhyt eikä mitenkään kaikkien tapaamiseen riittävä, ei iskenyt kova ahdistus siitä, että moni ihana ihminen jäi myös tapaamatta. Luotetaan siihen, että seuraavaan (desu)coniin ei ole yhtä pitkää taukoa kuin nyt! Yhteisöllisyyden osalta viime vuodet, osittain jo ennen koronaa, ovat kyllä olleet hiljaiseloa omalta osaltani, en ole koskaan esim discordissa osannut olla tai jotain näitä nuorison tiktokkeja tms ottanut haltuun, joten cosplaykeskustelut tai tosiaan se yhteisöllisyyden tunne on selvästi kyllä vähentynyt. Nyt teki hyvää tavata vanhoja tuttuja ja monen kanssa jatkaa keskusteluja kuin mitään taukoa ei edes olisi ollut! Toki meillä on ollut Kuopiossa onneksi cosplaytätien tapaamisia aina silloin tällöin ja ne on pitäneet vähän kiinni siinä tosiseikassa että ei ole harrastuksensa kanssa ihan yksin.

Tosiaan, conin jälkeen räjäytin kangasvarastoa entisestään, kaivelin puolivalmiita pukuja esille ja latasin puhelimeen myös cosplannerin, joka sovelluksena on ilmeisesti jo vähän aikansa elänyt. Yleensä teen pukusuunnitelmat erinäisiin muistikirjoihin, joista osan jemmaan ja osan pistän kierrätykseen sen jälkeen kun puku on tehty, mutta nyt tuntui ihan kivalta pistää puhelimeenkin muistiin pukuja, vaikka osien valmistumisen arvioiminen prosenttimäärällisesti tuntuikin hyvin vieraalta. No listalle tuli 12 pukua. Kaksitoista pukua, jotka ovat jollain tapaa kesken, suurimpaan osaan on kankaita tai jopa kaikki kankaat, jokaiseen on tehty jotain. Ja nyt kun tätä kirjoitan niin muistan toki ainakin kaksi pukua jota tuosta listasta puutuu.... Eli siis hei, samanlainen cosplayholismi on edelleen voimissaan kuin blogin kulta-aikoina, hirmuisesti cosplaysuunnitelmia, keskeneräisiä pukuja ja huomion jakamista monen puvun kesken! Mutta kuten sanottua, tämä on yksi itselleni eniten iloa tuova tapa harrastaa, joten mitäpä sitä (liikaa) muuttamaa. Ehkä nyt kuitenkin yritän olla kasvattamatta tuota listaa... Osa puvuista on ihan viimeistelyä vaille valmiina, eli hommana olisi nyt oikeasti saada ne valmiiksi. 

About viikko ennen conia cosplayhuone näytti tältä. Nyt näyttää pahemmalta, tai siis kuvasta pois rajautuva lattia on hävityksen kauhistus. Eikä tämä oikeastaan ole cosplayhuone vaan mm työhuone, mutta siinä on cosplaynurkka, joka leviää aina kun jotain oikeasti tekee.

Seuraavana tapahtumana olisi vuorossa Kuopion oma Nekocon, jossa olen juontohommissa ja jossa conin teemana on hirmuisen kutkuttavasti sankarit. Vähintään kuusi pukua inspiroisi juuri nyt tuon teeman mukaisesti tai juuri sen vastaisesti, mutta en ole vielä lyönyt mitään ihan varmaksi lukkoon. En tiedä mikä edelleen tässä pukusalailussa oikein on, että ei tunnu kivalta huudella suunnittelussa olevista projekteista liikoa nettiin, mutta tunnistan senkin piirteen edelleen itsessäni. Ehkä se on se fiilis, että projekti sitten pitäisi oikeasti saada valmiiksi jos siitä kertoo julkisesti ja joku vaikka odottaa sitä sitten tiettyyn coniin. Kuten vaikka jokin Liliana jonka Desuconissa yllättävän moni sanoi näyttävän tutulta sen takia että oli nähnyt kuvia siitä sen kymmenen vuotta sitten täällä blogissa :D Ja sori Majo edelleen siitä, että tämä paricosplay oli nyt tälleen vähän myöhässä...

Desuun mennessä ajomatka oli sen 3,5h enkä halunnut peruukki+piilari-päänsärkyä jo ennen Visulahtea, joten ajelin puku puoliksi päällä. Jotenkin haluan silti saapua coniin ihan valmiina, joten tein peruukkipysähdyn Heinolan abcille, jossa ilmeisesti ei oltu kuultu värikkäiden vanhusten tapahtumassa naapurikaupungissa, sen verran hämmentyneitä katseita sain osakseni.

Conipuvuissa tuntuu myös että mukavuus menee näinä päivinä kaiken muun edelle, joten mitään kovin epämukavaa tai kuumaa pukua esim en ole Nekoon kyllä pukemassa. Maleficentin musta versio on yksi viimeistelyä vailla olevista ja tavallaan kutkuttaisi juontaa pahiksena hyvisten keskellä, mutta ajatus Musiikkikeskuksesta vaikkakin kuinka uusitulla ilmastoinnilla heinäkuun helteissä musta kaapu päällä ei ihan hirmuisesti houkuttele... Mutta ehkä yritän silti viimeistellä puvun ja kokeilla sitä, voihan se yllättää! Mutta tosiaan mukava puku jolla pystyy liikkumaan hyvin ja jossa on mukavat kengät, voisi olla aika kova juttu! Ja peruukki joka ei purista liikaa.

Vieläköhän oli jotain... Ehkä ei. Tai jos oli niin voisin vaikka kirjoittaa seuraavan kerran ihan pian enkä vuosien päästä! Kiitos vielä jokaiselle, jonka kanssa juttelin blogistani viikonloppuna, en varmasti osannut edes kunnolla kiittää miten hyvältä tuntui kuulla, että tämän lukeminen on tuonut iloa tai inspiraatiota. Pitää ehkä jokin sadepäivä käyttää itsekin vanhojen päivitysten lukemiseen, sieltä kun niitä muistoja löytyisi ilman sen suurempaa tarvetta hamstrata kauheasti materiaa. 

Ensi kertaan!

Ilona