WIP juttuja tulossa vielä ennen desua (jos anna itselleni ompeluvapaata päivittämisen ajaksi) mutta tässä välipalana tylsempää tuumailua itse kullekin sinne stressin ja kiireen täyttämiin cosplaynurkkauksiin. Eikä edes kuvia piristämässä tekstipaljoutta! Oh noes. Random referenssikuvia desupuvuista piristämässä tekstipaljoutta!
Oma pääni on ollut tässä viime viikkoina hajoamispisteessä töiden, työkkärin, miljoonien sovittujen ja hoitamattomien asioiden, aikataulujen ja pukujen takia, ja senpä takia jäin miettimään (taas) omaa suhtautumistani tähän harrastukseen. Cosplay on Vakava asia, mutta siitä saa tehty helposti myös liian vakavan, stressaavan ja hajottavan harrastuksen, jos ei välillä pysähdy miettimään miksi tätä oikeasti tekee ja miksi tästä nauttii.
Cosplay aiheuttaa varmasti suurimmalle osalle harrastajista jonkinlaisia paineita ja stressiä, ainakin satunnaisesti. Jos tekee pukuja omaan tahtiin ilman deadlineja, jos ei ole turhan itsekriittinen eikä muutenkaan stressaamiseen taipuvainen, on varmasti vähemmistössä. Jo pelkästään galtsun selailu ennen coneja kertoo karua kieltään siitä kiireestä, joka aina yllättää (muutkin kuin minut) ennen tapahtumia; kun puvut ovat palasina, conikaverit hukassa, äiti vaatii osallistumaan kotitöihin ja mummo ei suostu lainaamaan ompelukonetta.
Itse olen usein ihan kamala ihminen conia edeltävällä viikolla, olen vuoronperään kuin persaukseen ammuttu karhu ja itkua tuhertava laskuhumalainen teinityttö. Paitsi, että minulla on conia edeltävillä viikoilla koko ajan kiire, monesti asiat vielä eivät muutenkaan suju kuten pitäisi. Kaavat eivät asetu, maali ei ole oikean sävyistä, erehdyksille ei olisi oikeastaan aikaan. Kiroilen hiljaa ja vähemmän hiljaa, raivoan omaa laiskuutta/tyhmyyttä/saamattomuutta ja vaikutan muutenkin ihan hermoromahduksen partaalla olevalta. Ei mikään ihme, että avokki huokaisi syvään kuullessaan tämänkin kesän pukusuunnitelmista ja sanoi, että älä ota noin montaa pukua, hän ei jaksa katsoa sitä stressiä.
Oli se sitten poika- tai tyttöystävä, vanhemmat tai läheiset, cosplaykiireitä ja stressiä tulee helposti purkaneeksi muihin ihmisiin. Osittain tämä varmaan johtuu perinteisestä suomalaisesta pessimismistä ja vaatimattomuudesta. On helpompi kiroilla ajan vähyyttä, kuvata vastoinkäymisiä ja ennustaa kaikkea mikä voikaan vielä mennä pieleen, sen sijaan, että muistaisi kertoa niistä asioista, jotka ovat onnistuneet ja tuottaneet iloa.
Tämä blogi on omalla kohdallani tuonut selkeyttä myös tähän, kun kirjoittaessa joutuu miettimään mihin asioihin oikeasti on ollut tyytyväinen, mitkä jutut on tökkineet ja mitä haluaisi tehdä toisin. Toisaalta taas huomaan harrastavani itsesensuuria siihen toiseen suuntaan, viimeisten parinkin viikon aikana ei ole ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun olen ajatellut heittää kaikki puvut vaatekaapin pohjalle ja luovuttaa. Todeta vaan, että nyt ei huvita, tämä oli tässä. Koska kuitenkin tunnen itseni ja tiedän noiden aatosten olevan kovin hetkellisiä, en niitä samalla sekunnilla kirjoittele. Taidan kyllä raportoida niistä varsin kattavasti jälkeenpäin, en ainakaan itse koe, että näistä kirjoituksista jäisi sellainen kuva, että kaikki on auvoista ruusuilla tanssimista ja että olisin tyytyväinen kaikkeen. Tai jos on jäänyt, niin korjaanpa moisen harhakäsityksen nyt: Ei ole auvoista ja korkeintaan ruusun piikkejä on nuppineulojen lisäksi tanssilattialla.
Olen ihan tietoisesti näiden tämä hetken pukujen kohdalla miettinyt ja sanonut usein ääneenkin, mitkä asiat ovat saaneet minut hyvälle tuulelle, mitkä ovat niitä ruusun terälehtiä piikkien lomassa. Voi että miten kutkuttaa päästä tekemään tuota panssarin osaa! Olipa mukava, että tämä vanha takki oli just sopivan värinen. Kylläpä tämä osa onnistui hyvin. Kiva päästä kokeilemaan, onnistuuko tämä kuten suunnittelin. Mie höpöttelen näitä tosiaan usein ääneen, ettei avokki pääse sanomaan että tämä(kin) harrastus aiheuttaisi enemmän stressiä kuin hyvää mieltä. Se stressi ja paine kun helposti jää ainoiksi ulkopuoliselle näkyviksi asioiksi. Ilon aiheita ihan varmasti on, ei tätä harrastusta varmasti kukaan muuten jaksaisi, mutta tuleeko niitä itsekukin miettineeksi tarpeeksi paljon? Ja sanoneeksi oikeasti ääneen?
Sellainen terve itsensä kehuminen tai tyytyväisyyden näyttäminen tuntuu välillä puuttuvan suomalaisesta cosplayskenestä. Enkä nyt tarkoita vaan cosplayblogeja, näiden pitäjistä suurin osa käsittelee ja kertoo puvuistaan melko analyyttisesti, mutta laajemmin katseltuna oman pukunsa lyttääminen näyttää aina olevan helpompaa kuin avoimen tyytyväinen suhtautuminen. Kun itse haukun miten surkea tämäkin riepukasa on, varmasti joku säälii sen verran, että kehuu pukuani. Kuinka monta kertaa olettekaan kuulleet/lukeneet sen valituksen, miten en osaa ommella yhtään, tästäkin tulee varmasti ihan kamala, kattokaa nyt miten hirvee! Tämä liittyy tietysti myös harrastajien ikäjakaumaan, tietyssä iässä kun tuo nurinkurinen huomion hakeminen on erityisen tyypillistä.
Vaikka on se kehujen vastaanottaminen ja oikeasti omasta työstään hyvällä mielellä tyytyväisyys tälläkin iällä vaatinut opettelua. Että niihin kehuihin ei tarvitse heti koettaa keksiä jotain vähättelevää vastausta, vaikka itse tiedänkin mikä kaikki puvussa omaan silmään onkin väärin. Kun Beatrixin miekkaa kehuttiin, kiitin ja jätin kertomatta, että punaisten kuvioiden epäsymmetrisyys ja mattapintaisuus häiritsivät itseäni. Että mielestäni olisi sittenkin kannattanut päällystää se tekonahalla. Että maalaamisen viimeistely jäi coniaamuun ja siksi ei omaa silmääni täysin miellyttänyt.
Toki se tyytyväisyys voi mennä överiksikin ja varmasti niitä pää pilvissä leijaileviakin pukuilijoita löytyy. Tosin Suomessa kyllä saa helposti kusipään leiman sellaisella käytöksellä, joka erilaisessa ympäristössä tulkittaisiin vain hyväksi itsetunnoksi. Siitä omasta puvustaan ja siihen näkemästään vaivasta saa ja pitää olla oikeasti iloinen ja sen tyytyväisyyden saa näyttää muillekin. Saa sanoa senkin, mikä harmittaa, mutta ei niitä virheitä tarvitse maalailla yhtään sen isommiksi kuin mitä ne on. Tämänkin harrastuksen tarkoituksena kun olisi tarjota niitä onnistumisen kokemuksia ja ilon aiheita.
Ja kas näin aivopesin itseni taas jaksamaan vielä reilun viikon ajan pinnistelyä!
Homma on edelleen varsin mallikkaasti levällään, mutta niistä onnistumisista saa kivasti puhtia. Tänään, tietysti juuri ennen deadlinea, valmistunut esityksen ääniraita esimerkiksi piristi mieltä kummasti, eikä (toivottavasti) viimeisten proppimateriaalien metsästys kuumassa kaupungissa ihan kokonaan vienyt puhtia pois. Voi tietysti olla, että tässä viikon aikana kerkiää tulemaan myös tämän kirjoituksen vastapari, angstauspäivistys kaiken kamaluudesta, mutta taidan kuitenkin säästellä niitä matskuja tuonne Nekon
esitykseeni.
Ilona
