Cosplayn SM: vöitä, nahkaa ja kehitysmahdollisuuksia

Joo-oo, blogitaukoa on piisannut pitkään ja hartaasti ja nyt joulukuussa olen lomaillut myös facebookin ääreltä. CosplaynSM päivitys, ulkolaisconiturinat ja jonkinlainen katsaus kuluneen vuoden pukuihin olisi tässä kuitenkin tarkoitus puristaa vielä blogiin, jos nyt ei kaikkia tämän vuoden puolella, niin jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa kuitenkin!

Hassua, että yksi suosikkikuvista koko reissulta on napattu kännykkäkameralla Glorian edessä. Jokin cosplayn yhdistämisestä ihan tavalliseen katukuvaan vaan saa sydämeni sykkimään.

Cosplayn SM –kisoista on nyt jo vierähtänyt toista kuukautta ja ehkä saan hajanaiset ajatukset nyt koottua ihan lopulliseen blogimuotoonsa. Osallistuin itse siis kisaan ja kokemuksena homma oli positiivisempi kuin oletin, vaikka itse kisakonseptista minulla onkin kriittisiä ajatuksia. Kolmanneksi tuleminen oli aivan huippua, joten katkeran häviäjän tilityksenä tätä ei tarvitse lukea, luonnoksena tästä suurin osa oli jo tuossa syksyllä ennen kisaa. Mutta jos samaa kisakonseptia meinataan jatkaa tai kehittää, niin muutama asiaa vaatii miettimistä. Tai no ei vaadi, kai sen voi vetää samalla tavalla kuten tänä vuonnakin, ei tuo katastrofi ollut, mutta mahdollisuuksia olisi jatkossa vielä vaikka mihin!

Marraskuussa pidettiin siis ihka ensimmäiset cosplayn suomenmestaruuskisat. Miksi? No koska riittävän aktiiviset harrastajat halusivat sellaiset järjestää. Ihan rehellisyyden nimissä en näe Suomessa ja Suomen kokoisessa harrastajakunnassa tarvetta suomenmestaruuskisalle. Ja oikeastaan vielä harrastajakunnan kokoa isompi ongelma liittyy siihen, että kun cosplay ei ole kilpaurheilua. Ei voi verrata cosplaykolmiloikkatuloksia pitkin vuotta ja sitten objetiivisesti valita parhaat kisaamaan ja sitten pisin loikka voittaa. Kuten olen toitottanut jokaisessa cosplaykisaamista käsitelleessä päivityksessäni ikinä, cosplaykisan tulos on vain juuri se tulos joka sattuu olemaan juuri silloin, juuri siinä kisassa, juuri niillä kisaajilla ja juuri sillä tuomaristolla. Cosplayn suomenmestari ei ole Suomen paras cosplayaaja. Mutta sellainen kuvahan tuosta tittelistä väkisinkin tulee. 

Eli titteli on huono, hus pois semmoiset. 

Mutta jos oikeasti tahdottaisiin pitää uskottavat cosplayn suomenmestaruuskisa, jossa oikeasti olisi Suomen parhaat cosplaykisaajat, niin niihin pitäisi liittyä karsintoja. Ideaali tapauksessa siis pitkin vuotta cosplaykisoissa parhaiten pärjänneet eli ne pitkin vuotta paikalliskisoissa pisimpiä vauhdittomia kolmiloikkia hyppineet urheilijat, saisivat kutsun suomenmestaruuskisoihin. Tällöin kisassa olisi oikeasti uskottavuutta ja ajankohtaisuutta myös kuhunkin kuluvaan vuoteen. 

Kuvaajana Mialiina

Toki tässä tullaan seuraavaksi siihen harrastajien vähyyteen. Aika harvassa on kisaajat, jotka jaksavat kisata tosissaan ja panostaa esim kolmeen kisaan vuodessa. Jos siis voittaisit vaikka Desuconissa ECC-karsinnan ja saisit kutsut SM-finaaleihin, olisi sinulla vielä se ECC-finaali kanssa mietittävänä. Tai no en tiedä kuinka monelle se olisi kynnyskysymys, riippuu varmaan miten kauhean kilpaurheilijamaisen tosissaan kukakin näihin kisoihin suhtautuu. Tai kuinka ikävästi vanhojen pukujen käyttöä rajattaisiin.

Toki tänä vuonna käytettyä portfoliohakua voisi käyttää siinä rinnalla. Nythän sen ongelmana oli että  juuri kukaan ei hakenut. Pikkaisen ehkä ilmeilin tuskaisesti kun ensin väänsin kymmenen sivun portfolion ja sitten selvisi, ettei hakuja alunperin tullut riittävästi ja loppuvaiheessa mukaan pääsi huomattavasti kevyemmälläkin kuvauksella puvustaan ja taidoistaan. Miksi erityisesti yksilöpuolelle oli niin vähän tulijoita selittyy mielestäni sekä markkinoinnilla että kisan nimellä. Cosplayn suomenmestaruuskisa kuulostaa juuri siltä, että sinne pitäisi hakea kaikkien mahdollisten entisten ECC ja WCS ja NCC edustajien ja vanhojen cosplaykuninkaallisten kaivautua naftaliineistaan. Joten kynnys lähteä mukaan oli varmasti aika korkea. En ole itse markkinointiguru, mutta kun olin itsekin ihan totaalisesti unohtanut koko kisan kesäkuun puoliväliin saakka ja vasta sitten havaihduin koko asiaan, niin ei mikään ihme jos jollekulle cosplayskeneä vähemmän seuraavalta harrastaalta se on mennyt vaikka kokonaan ohi. Eli jollain tapaa sitä positiivista pöhinää olisi pitänyt olla paaaaaaljon enemmän vielä. 

Itselläni on ollut jotenkin tosi jännä fiilis koko SM:stä mitä on ollut kauhean vaikea selittää. Vaikka tunnen itse järjestäjät, niin silti en ollut varma saavuttiko SM oikeasti semmoisen ”tää on meidän suomalaisten cosplayaajien yhteinen upea juttu, tulkaa mukaan tekemään” fiiliksen, jota sille ois toivonut. Vähän samaa jäin kaipailemaan Cosvisioninkin kanssa. Ja tätä minun on ihan kauhean vaikea oikeasti selittää, että mikä se on se jokin mitä kaipaan. Ehkä tartteisin Rimpun naaman selkeämmin kaikkeen markkinointiin, jotenkin henkilöllistettyä sitä hommaa  enemmän. Tai en tiiä. 

Korpulta sai parhaat kuvatuet

Kun itse hain mukaan kisaan, ei kumpaakaan arvokisaedustuspaikkaa oltu julkaistu. NCC:n osalta olin kuullut kyllä huhuja ja World Cosplay Masters paljastettiin meille kisaajille ennen kuin sitä varsinaisesti julkistettiin, mutta portfolion kirjoitin ihan vaan, että pääsen kisaamaan tittelistä. Yhden voittajan lähettäminen kahteen kisaanhan on kansainvälisesti aika yleistä ja minusta ihan toimiva systeemi. Toki vaatii varmasti osalta kisaajilta vähän asennemuokkausta, koska muuten saa itsensä stressipalloksi ja verenpaineet nousemaan, varsinkin jos ihan uusilla puvuilla meinaa maailmaa lähteä valloittamaan. Ainoa mikä tänä vuonna tökki, oli tuo NCC-edustus. Suomenmestarin ei minun mielestäni pitäisi olla yksi kolmesta Suomen edustajasta, erityisesti kun esim Ruotsin vastaava mestari istui viime vuonna NCC:ssä tuomaroimassa. Mieluummin vaikka pelkkä World Cosplay Masters –edustus, jolloin se olisi ollut uutta ja upeaa ja tuo SM-tittelille ihan omaa arvoaan.

Ja toki jos ryhmäsarja pidetään mukana, niin olisihan senkin voittajat kiva lennättää ihan oikeasti kisaamaan. Harmi että lähinnä sopiva finaalikisa taitaisi olla tuo ecg...

Aika paljon keskustelua ja spekulointia sosiaalisenmedian puolella herätti Yle ja se, miten pitkältä showta tehtiin television ehdoilla. Osalla kisaajista oli todella ikäviä sattumuksia ääniraitojensa kanssa (tiivistettynä: kaikkia ääniraitoja ei voitu tekijänoikeudellisista syistä käyttää televisiossa. Osaa uudelleendubattiin, osa sensuroitiin telkkarista, osa perui osallistumisensa tämän takia) mutta jos sellaista ei omalle kohdalle osunut, ei televisioinnin osuuttaa ennen kisapäivää huomannu juuri muuna kuin tavallista tarkempana listauksena käytetyistä ääniraitamateriaaleista (itsehän nappasin kaikki suoraan youtubesta eh eh) ja että esityksen harjoituksista piti toimittaa etukäteen video. Muuten valotoiveiden tai synopsisksen toimittaminen ei oikeastaan eronnut muista isoista kisoista.

 

Kisapaikkana Gloria oli.... no Gloria. Eli aivan niin pimeä ja ahdas kuin muistelinkin. Tekisi mieli sanoa, että vihonviimeinen paikka oikeasti cosplaykisojen järjestämiseen, mutta onneksi se saatiin näyttämään ihan kivalta telkkarissa. Bäkkäritilat on tosiaan ahtaat ja bäkkäriltä ei pääse lavalle järkevästi mitenkään. 

Bäkkäripeiliselfiehommad

Kisapäivä oli tietysti pitkä. Aamukahdeksalta tuskailin autoni parkkiin jonnekin Glorian huudseille ja laittelin pukua päälle. Lavaharjoitusten aikataulua venähti, kuten aina, ja kun treenasin viimeisimpien joukossa, vedin oman settini lavalla vain kerran. Ja senkin liian tunteella kun puku jo repesi. Onneksi oli Meri auttamassa. Ennen yleisön pääsemistä sisään oli läpimeno, jossa kaikki tehtiin kuten tulevassa lähetyksessäkin. Ohjaajan muistisääntö, että lavalla ei saa katsoa silmillään vaan kuvitella, että silmät on nänneissä ja katsoa siis rinnoillaan, syöpyi varmasti lähtemättömästi kaikkien kisaajien mieliin. Ikuisiksi ajoiksi. Harmi ettei ollu sellaisia liimattavia pyöriviä silmiä mukana, Seiban pukuun ne ois oikein kivasti tarttunu oikeille kohti.

Ennen läpimenoa oli tuomarointi, johon oli varattu (jos en nyt ihan valehtele) vajaa 10 minuuttia. Miehän kävin tuon päivän aikana ihan kaikki tunneskaalat läpi pukuni suhteen. Autoa ajaessa olin vielä ihan tyytyväisillä mielin, koska oikeasti tykkään puvustani. Tein sitä hartaammin kun varmaan mitään pukuani ja skittini oli omasta mielestäni (:D) hauska. Glorialle päästyäni ja kun näin kaikkien muiden puvut, teki mieli vaan kääntyä 180 astetta ja painelle vaikka katsomoon, sillä kaikkien muiden puvut näyttivät paljon paremmilta kuin omani. Tuomarointi tuntui tilanteena ihan kamalalta. Olin suunnittellut vaikka mitä, mitä tahtoisin kertoa puvustani ja olin höpöttänyt lukemattomien työmatkojen ajan pukuni vaiheita englanniksi ja sitten kun oikeasti oli se tuomarointitilanne, niin jäädyin. Tuntui, etten saanut sanottua puoliakaan siitä, mitä olisin halunnut. Tsemppasin kyllä positiivisuuden suhteen, eli keskityin tuomaroinnissa vain niihin juttuihin joihin olin tyytyväinen, enkä maininnut sanallakaan hiukan revennyttä pyllyikkunasaumaani tai muita mietityttäneitä juttuja. 

Mutta jäi tosiaan ihan tosi ikävät fiilikset tuomaroinnista, vaikka tuomarit olikin kivoja. Ehkä osittain se oli taas ongelmana, että tuomarit olivat niin tuttuja, etten oikein osannut sitten kertoa mitään fiksua esim itsestäni cosplayaajana. Koska niin noh, tuomarit taisivat jo tietää kaiken mitä meinasin sanoa.

Päivän positiivisia fiiliksiä aiheuttivat lavatreenit, joissa huomasin esitykseni oikeasti toimivan ihan kivasti myös Glorian lavalla, ja valokuvaus. Olen edelleen ihan kauhean laiska otattamaan kuvia puvuistani ja nytkin jotenkin nippanappa kehtasin pyytää että lähtisikö Mialiina kuvaamaan minua. Onneksi kehtasin, koska kuvat näytti aivan ihanilta ja muutenkin se fiilis kun kävelin puku päällä parinsadan metrin matkan kirkolle (jossa juuri hääseurue poistui vihkitoimituksesta :D) sai aikaan niin kivan kutkuttavan fiiliksen! Olen ennenkin kirjoittanut sirkuseläinsyndroomasta, siis että osa cosplayaajista tykkää siitä, että tavikset töllistelee ja osa ei voi sitä sietää. No kuulun vähemmän yllättävästi siihen ensimmäiseen ryhmään.

Kivasti sopi kirkko Seiban taustaksi

Mut ihan silleen ok fiiliksillä livelähetystä kohti! Oli tosi jännää kisata pitkästä aikaa yksin, ja kaipasin kyllä semmoista omaa tukea bäkkärille. Vaikka mammoja oli ja ihania mammoja olikin, niin silti oman kisaparin tuki on kuitenkin se paras. Vaikka se kisapari ois viisivuotias. Tai ehkä just sillon, kun sitten ei voi ite panikoida mistään vaan selittää kaikki vaan parhain päin.  

Se oikea lavaosuus jännitti aivan sikana. Sydän pomppi kurkussa ja kädet tärisi kuin missäkin horkkataudissa. Tismalleen siihen asti, että istuin paikallani lavalla ja oma musiikkini alkoi. Sitten ei jännittänyt enää yhtään. Uskaltauduin katsomaan esitykseni heti seuraavana aamuna ja vaikka kamerat tekivätkin kaikista esityksistä paljon vaikeaselkoisempia, meni lavaosuus kivasti. Tuntui ihan superhyvältä olla taas lavalla! Olin ihan kokonaan unohtanut, millaisen fiiliksen liveyleisö oikeasti aiheuttaa. Treeneissä lähes tyhjälle salille esitetty skitti tuntui tuhat kertaa paremmalta, kun kannustukset ja nauru kuuluivat lavalle saakka. 

Ja sain lopultakin aikaisiksi laittaa yhteen päivän snäptsättivideoni tuon esitysvideon kanssa. Eli olkaapa hyvä: 

Taustanauhaahan ei näy televisioinnissa kunnolla. Sikäli jos se kiinnostaa, niin löytyy youtuben puolelta. 

Esitykseni punaisena lankanahan oli vanha hääloru jostain vanhasta, jostain uudesta, jostain lainatusta ja jostain sinisestä. Ja vielä kuusipennisestä kengässä. Veikkaan että erityisesti telkkarin välityksellä osa viittauksista jäi tajuamatta, joten voin vääntää ne vielä rautalangasta: Vanhaa sormusta hakiessaan Saber vahingossa tuikkaa Rooman palamaan, uutuutena on koko vuoden animeskeneä ihastuttanut otamatone-soitin, lainaan lähti Rinin alushousut ja sinisyyttä löytyi Hestian tissinauhasta. Pillahdin (tietysti) itkemään kun avasin lavailun jälkeen twitterin ja se oli ihan täynnä aivan ihania viestejä, joissa oli jopa tajuttu animuviittaukseni ;__;

Ja tämähän oli kolmas kerta kun meen naimisiin ja toinen kerta kun teen sen lavalla. Ekaa kertaa kyllä telkkarissa. 

Otamatona ja nyymixin taltioima loistoilme. Lavailmeet ei ehkä taas toimi telkkarissa tai valokuvissa :D

Tajuajat tajusi Hestia-nauhan. Nyymix kuvasi

Vaikka pahin itseinhoni olikin laantunut, olin realistisesti sitä mieltä, että tuskin tulisin olemaan top kolmosessa. Toki en ollut nähnyt suurimman osan esityksiä enkä pukujakaan käynyt läheltä syynäämässä, mutta tämmöinen tuntuma kuitenkin oli. Huvittavinta on, että en oikeasti tunnistanut nimeäni kun se sanottiin lavalla. Kesti varmaan sekunnin että muistin sekä etunimen että sukunimen kuuluvan minulle, yleensä kun olen etunimeltäni Ilona ja sukunimikin on vain puolentoistavuoden ikäinen. 

JKameko kuvasi hetken kun ainoa ajatus oli kansallinen tv ja että en näytä söpöltä kun itken

Joo sitten vähän lavapillitystä ja Wilman kanssa vähän lisää lavapillitystä ja sitten vielä tuomaristo oli ollut ihan oikeassa ja Helena voitti ja vähän piti lisää pillittää. 

 

Kisan jälkeen olo oli lievästi sanottuna väsyneen epätodellinen. Miulle SM-kisalava oli juuri sitä, mitä kaipasin tälle vuodelle, mahdollisuus tehdä unelmien kisapuku ja haastaa itseäni taas uudella tavalla. Ja kuten alussa sanoin, kokonaisuus oli kisaajan kannalta ihan kiva, ei mitenkään katastrofaalinen, vaikka Gloria ja televisiointi omat kommervenkkinsä aiheuttivatkin. Jos kisa tulee ensi vuonna niin... niin. Sen näkee sitten, olenko kisalavalla vai enkö. Jos kisaa meinataan jatkaa, toivon että järjestäjillä on rohkeutta ja aikaa miettiä tämän vuoden onnistumisia ja mahdollisia kehittämisjuttuja sekä tietysti sitä, mitä Cosplayn suomenmestaruuskisojen oikeasti halutaan olevan. Oikeasti Suomen kovatasoisin cosplaykilpailu isolla tavisnäkyvyydellä, vai yksi karsintakisa muiden joukossa, ehkä ilman televisiointia paremmalla lavalla? Vai jotain ihan muuta? 

;____; all dem feels

Saberista en taida omaa erillistä päivitystää kirjoitella, vaan kuittaanpa sen tähän loppuun. Materiaalina kokovartalomakkassa on lähinnä Eurokankaan Brussel –keinonahka, joka oli vain kaksisuuntaisesta joustostaan huolimatta oikein ihanaa. Lempparijuttujani puvussa oli joko huivi, jonka käsinkirjominen oli ihanan terapeuttista tai sitten kaikki vyöt, joiden sirkattamisessa sain käteni kipeiksi. Tosin niin, poltettu pyllyviittakin on kyllä kiva. Kaiken kaikkiaan puku, jota kehtaa kyllä katsella jälkeenkin päin, vaikka tuskin tuota tulen päälleni enää laittamaan. Ehkä.

Ilona

pps. jos olisin taikauskoinen, niin sanoisin jinxanneeni kolmospaikan itselleni miekkavalinnalla. Käytin miekan pohjana finfoamia, jonka päällystin keinonahalla. Sama finfoamlevy oli alunperin Sherylin taustana (1. sija), josta se siirtyi Dog Days esitykseen (2. sija) ja nyt viimeisenä vaiheenaan Saberin miekaksi ja kolmannelle sijalle. Nyt en kyllä uskalla käyttää loppuja palasia mihinkään kisapukuun.

Kivasti oli kesä kun miekkaa tein ja siitä portfolioon kuvia otin.

 pps. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan miltä kisa tuntui paikalle tulleista ja lipun maksaneista katsojista. Sitä valotettiin oikein kivasti täällä ;3

Taas oli Tampere ja Tracon

Dodiin, teen aikuisen ja fiksun ratkaisun käyttämällä väsynyttä ja kiireistä aikaani blogin parissa sen sijaan, että tekisin esim mitä tahansa muuta. Mutta tiedän, että jos nyt en saa oksennettua edes jonkinlaista tekstiä Traconista, en kirjoita sitä ollenkaan, sen verran tapahtumarikasta syksyä on taas luvassa.

Voin tiivistää Traconin lausahdukseen "ihan kiva". Omalle kohdalle about kaikki pelitti silleen ihan kivasti ja oli ihan mukavaa. Ei mitään supermegalomaanisen mahtavaa, mut ihan jees.

Kohti valoa ja Tamperetta! Oikeasti kuvailin tuolta tuommoista pilveä, johon taittui sateenkaaren värit, mutta eipä padi oikein sitä täysin vanginnut.

(Perjantaina julkaistiin Robinin uusin sinkku ja kuuntelin sitä työmatkat molempiin suuntiin loopilla, jotta pystyin sitten käymään järkeviä keskusteluja ilman musiikkia Kuopiosta eteenpäin. Yö kuuluu meille kertoo selkeesti conia edeltävien öiden cosplayfiiliksistä!)  Ex-ihanaoppilas Outi oli jälleen kyydissä koko matkan ja Jyväskylästä napattiin ensimmäistä kertaa ikinä ihan ilman navigaattoria mukaan Teppo. Conimaailmaa parannettiin taas varsin tehokkaasti matkalla Tamperetta kohti ja superin ovelina kävimme katsastamassa parkkipaikkatilanteen seuraavaa aamua silmällä pitäen jo illalla. Hotelli Ilsu on ollut ihanin majapaikkani jo ties kuinka monen Traconin ajan, mutta tänä vuonna se oli entisestään parantunut, kun Hervannassa pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan Liljaluolaan. Idan ja Ilsen emännöinnissä oli oikein ihanaa :3

Hei heijastusselfie ovesta tuntui tosi fiksulta idealta heti aamulla, kun näytin niin fiksulta tuossa puvussa.

Lauantai meni kokonaan tuomarointihommissa. Tuomarointi alkoi kympiltä ja ruokataukoa ja superpientä kuvailutaukoa lukuunottamatta se kesti seitsemään asti lavaosuuksineen ja palautekeskusteluineen. Jotenkin aina unohdan, kuinka väsyttävä se päivä oikein voikaan olla!

Ihana madu sai taikakuvia aikaan!

Puvuksi lauantaille valikoitui vähän nurinkurisesti se viikonlopun näyttävämpi puku eli Bravely Defaultin Holly Whyte. Hootti on ehdotellut minulle tätä hahmoa jo ties kuinka pitkään, ja Decu/C/ssä sain sekä pelin että konsolin lainaan ja se oli aika selkeä homma siitä eteenpäin. Final Fantasyille sydämensä menettäneelle Bravely Default oli kuin kadonnut perheenjäsen ja Holly nyt on tytynä tietty melkoinen #ilonahahmo. Peli on vielä kesken, joten ei saa spoilata loppua!

Holly ja Ringabel

Puvun tekemisestä ei varsinaisesti ole sen kummempaa kertomista. Paitsi että kerrankin aloitin sen tekemisen ihan oikeasti ajoissa. No sit kyllä pidin ihan superpitkiä taukoja mutta kuitenkin! Ei tullut ees ihan jäätävää kiirettä. Semmoinen pieni vaan. Mutta saatoin ihan rehellisesti vastata Tepon heti autoon noustessaan esittämään kysymykseen "Onko Ilonalla muka puvut valmiina?" että kerrankin, KYLLÄ.

Puvun kankaina käytin valkoista villatakkikangasta, jonka olin alunperin ostanut Irisvielin takkia varten. Takki jäi silloin tekemättä, mutta tähän pukuun kangas oli aivan täydellistä. Yläosassa on alla vanha larppikorsetti, joka piti ryhdin kivasti kohdillaan koko pitkän päivän ajan. Punainen kangas on jotain Eurokankaan ulkoilukangasasiaa, kääntöpuoleltaan mustaa ja joustoltaan juuri sopivaa. Kenkien suhteen päädyin tekemään mahdollisimman käytännöllisen ratkaisun. Bootsien kangasosiot liitetään kenkiin vain alle menevällä nepparilla, eli saatoin koko tuomaroinnin ajan hengailla helposti sukkasillani. Bootsien yläosa oli ommeltu sukkahousuihin, koska jos jotain vihaan niin valuvia kenkiä.

Kuvailin jalkoja bäkkärillä. Sukkahousuvarpaat on mun.

Hatutti

Lempparijuttu oli ehdottomasti hattu, siitä tuli niin muikea ja iso. Alla on retkipatja, joka on muotoiltu lämmittämällä ja sitten aavistuksen isompi kangasosio, jotta sen sai yläosastaan juuri sopivasti ryppyyn. Sauva on vanha luudanvarsi finnfoam-päällä. 

Hollyllä on iso hattu, sen alle mahtui moni ihanuus.

Mainostin myös ECG:tä. Tai siis Artsa mainosti. 1.11. alkaa ilmottautuminen!

Tykkään siitä, miltä puku näyttää kuvissa ja muutenkin puku onnistui oikeasti kivasti. Lauantaiaamuna vaan fiilikseni olivat varsin ristiriitaiset, kun sininen luomiväri, kokovalkoinen puku, tuhkanvaalea peruukki ja kirkuvan punaiset huulet eivät tuntuneet yhtään sopivan miulle. Olo oli kovin drag queen. Mutta noh ei mitenkään ihan pahimman näköinen drag queen, joten silleen fiilikset parani kummasti kun sai koko puvun päälle.

Cosplayssa oppii aina kaikkea uutta, kuten että sininen luomiväri näyttää ihan jäätävän kamalalta.

Conin puolella ei tullut puvussa käveltyä kuin kerran sorsapuiston ympäri, muttan sen aikana parikin ihmistä kävi kehumassa miten kiva oli nähdä cosseja Bravely Defaultista. Ja allekirjoitan täysin, ihana peli, ihanat designit ja ihania pukumahdollisuuksia!

Mutta takaisin siihen tuomarointiin. Portfoliohaku oli selkeästi tehnyt tehtävänsä, suurin osa pareista oli selvästi nähnyt vaivaa pitkän aikaa pukuihinsa ja peruutuksiakin nähtiin paljon vähemmän kuin tavallisesti.

Ihanimmat rora ja irtsa!

Tuomareitahan meillä oli seitsemän. Se on aikamoisen paljon ja muistan itse kisaajana, että jo viiden tuomarin kohdalla iski helposti ahdistus, kun osa tuomareista ei sanonut mitään. Joten jos tuntui, että olin paljon äänessä, niin se johtui juuri siitä, että tahdoin pitää yllä keskustelua ja välttää ahdistavan hiljaisuuden. Jatkossa voisi melkein varsinaisestikin sopia, että yhdellä tuomarilla on erityinen puhututtamisvastuu. On varmasti kisaajillekin helpompaa kun suurin osa kysymyksistä tulee samasta suunnasta ja yksi tuomari ainakin keskittyy keskusteluun, katsoo silmiin ja rohkaisee jatkamaan. Englannin puhuminen voi äkkiseltään tuntua jännältä, ja koetin parhaani mukaan rohkaista senkin suhteen.

WCS-tuomaristo: Rora, Sabine, Kaisa, Lea, Aino, Hootti ja mie.

Toivottavasti kisaajille jäi tuomaroinnista hyvät fiilikset. Ainahan sitä tuntuu siltä, että aikaa jokaisen parin kanssa olisi voinut käyttää ainakin tuplasti, mutta parin peruutuksen takia ei onneksi ihan tukkaputkella tarvinnut rientää. Ekat itkut tuli jo pukutuomaroinnissa, kun sekä Rora että minä purskahdettiin itkemään jesmon ja yumin poistuttua huoneesta. En pysty vieläkään pukemaan sanoiksi miten mielettömän ison työn tytöt ovat tehneet ja miten käsittämättömän hyvältä puvut näyttivät lähietäysyydeltä. Jännittyneinen fiiliksin lähdettiin esityspuolta tarkastelemaan!

Ja niin kovin kuvauksellisiakin nämä tytyt on!

Esitysten osalta tiivistin koko viikonlopun siihen, että myötähäpeän määrä oli koko Traconissa paljon vähäisempi kuin koskaan aikaisemmin! Esitysten puolella oltiin selvästi tultu aimo harppauksia eteenpäin. Oli upeaa nähdä, miten erilaisia esityksiä WCS-lavalle oli tullut.

Vollotin kahdesti, jesmon ja yumin lämminhenkinen upeus pisti ripsivärit valumaan, mutta ihan ekat tulva-aallot tuli kyllä Rorunen ja Fukkan esityksestä. FFVIII on miun babu ja voi apua miten hyvältä tuntui nähdä upealta näyttävät puvut lavalla, teknisesti aivan mielettömän hyvin toteutettu ääniraita ja näytteleminen ja SE TUNNELMA VOI APUAAAAA. En osaa ees aloittaa kuvaamaan miten tärkeä hahmoa Edea on miulle ja jos oisin Rinoa niin emomurjottava Squall ois kyllä hävinny Seiferille millon vaan 10-0. Seiferin ja Edean tarina ja se, ettei sitä pelissä yliselitetä tai analysoida puhki, on yksi pelin kiehtovimmista jutuista, ja nyt sen näkeminen lavalla niin upeasti tehtynä oli vaan silleeen hhhnnnnffhhhfhfhfllsldfkj. 

KATTOKAA NYT NIITÄ ADGSGDGSGDGSGSFASFSF (Teppo kuvaili)

Verrattuna edellisen vuoden tuomarointikertaan, jouduttiin tällä kertaa oikeasti vähän kiirehtimään, että saatiin tulokset ajoissa. Humanistiminäni itki verta koko ajan, kun piti oikeasti antaa pisteitä ja kun pisteet oli vielä jaoteltu hyvin pieniinkin osiin. Ihan kylmästi pelkillä pisteillä ei menty, vaan keskustelimme myös tuomareiden kesken siitä, mitä mikäkin pisteytys tarkoittaa ja tavallaan lähdetäänkö pisteitä antamaan nollasta vai asteiko keskeltä vai mitenkä. Itselleni edelleen mieluisampi tuomarointitapa on keskustelevampi ja top kolmosen löytäminen yhteisiä muistiinpanoja vertaillen, mutta kyllä tuossa numeroiden pyörittelyssäkin puolensa toki oli. Kisaajat voivat pyytää omaa pistemääräänsä tietoonsa, jos haluavat. Eli sama käytäntö kuin WCS:ssä, jossa pisteitä ei julkaista vaan jokainen tiimi voi kysyä halutessaan vain omat pisteensä. Tykkään tästä tuhat kertaa enemmän kuin ECC:n käytänteestä pistää kaikki pisteet kokonaan julkisiksi. 

Mutta pidemmällä matematiikalla tosiaan saatiin kaikkien pisteet laskettua ja top kolmonen oli juurikin sellainen mitä omissa papereissanikin. Jouduttiin oikeasti kiiruhtamaan lavalla melkoisella kiireellä ja siksi en ehkä ollut ihan skarpeimpana siinä mikin ääressä. Muistin vielä päivällä kertoa tanskalaisille, että kamerat sitten kuvaavat tuomareita yleensä siinä julkistusvaiheessa, mutta enhän minä sitä enää siinä lavalla taas muistanut. En ole itse katsonut vielä videoita, mutta useampi kettuili jo että kivasti oli taas minun naamaan zoomattu, suorastaan kuin joku ois vihjaissut kuvaajille että kenen naamasta ne räkäposkella-itkut saa parhaiten esille.

Joo siinä kivasti naamaa zoomaillaan, vaikka hatun alle yritin itseni piilottaa. Madun kuva

Fiilis oli lähes yhtä epätodellinen kuin vuosi sitten, kun pääsi julistamaan uuden WCS-tiimin. Nyt ehkä haikeuden sijasta pystyi kyllä vielä täydemmin iloitsemaan yumin ja jesmon tulevasta vuodesta, kun omasta reissusta on jo se vuosi. Mutta voi miten ihana ajatella, että siellä he vuoden päästä samoja katuja kävelevät, samalla punaisella matolla hikoilevat ja samojen organisaattoreiden kanssa nauttivat olostaan. Alumniksi Japaniin läheminen houkuttaa ajatuksena aina aika-ajoin, katsotaan onko sen aika vielä ensi kesänä vai joskus muulloin.

Mikael Peltomaa ikuisti viimeisten kolmen vuoden WCS Suomi -parit ja uusimmat edustajat.

Kisan jälkeen olo oli tosi väsynyt ja päänsärkyinen ja suurin osa tiimeistä tahtoi palautetta puvuistaan ja esityksistään. Toki palautteen saaminen ja antaminen on helpompaa heti samana päivänä, kun asiat on tuoreessa muistissa ja tuomaristo pystyy jotenkin kollektiivisesti kertomaan fiiliksiään. Mutta voi juku että piti pinnistellä tällä kertaa, että sai pidettyä palauteosionkin fiiliksen positiivisena, kielen englantina ja palautteen oikeasti kisaajia hyödyttävänä. Oltiin kaikki ihan tosi väsyneitä, mutta toivottavasti kisaajille jäi palauteosiosta hyvä fiilis. 

Koska palautehommat venyi, olin totaalisen myöhässä omasta aikataulustani, johon piti kuulua vaatteiden vaihtaminen ennen syömäilyä. No en nyt sitten ehtinyt vaihtamaan vaatteita (note to self ens kerralla ota ne vaihtovaatteet mukaan) joten marssin Haraldiin Hollyn kuteissa. Että jos oli aamulla drag queen fiilis, niin ei se siitä ainakaan ihan kauheesti muuttunut parempaan suuntaan :D onneksi tuli Ilsu vaihtovaatekassin kanssa. Ruoka oli hyvää, seura erinomaista ja sitten oli hirmuinen väsy, joten Hervanta kutsui. 

Tracon!Sää lopultakin! Olin niin huolissani, kun lauantaina oli sateinen aamu, eikä klassisen viileän aurinkoisen sumuinen aamu aloittanutkaan conia. Mutta sunnuntaina se oli taas paikallaan!

Sunnuntaiaamuna vääntäydyin sängystä ylös melkoisen aikaisin, koska tahdoin lopultakin nähdä Cosplay Tour Europen dokumentin, jonka viikonlopun toinen näytös alkoi luvattoman aikaisin ysiltä. Olin itsekin antanut haastattelun leffaa vertan Desussa 2014, joten nyt oli jännä nähdä se osana suurempaa kokonaisuutta. Tykkäsin dokkarista kovasti ja jos jollakulla on se näkemättä, niin toivokaapa että lisänäytöksiä on tulossa, kyllä tuo kannattaa käydä katsomassa! Oli myös kiva nähdä valkokankaalla ihmisiä eripuolilta Eurooppaa, joihin olin tutustunut oman haastattelun kuvaamisen jälkeen. Vähän tuli ikävä.

:3

Ja katsokaa miten superlyhyt ole! Ihan kääpiö Tessan rinnalla!

Aamuaurinko ja Ida

Sunnuntaina pukuna oli sitten se helpompi ja mukavampi Darja Pasilasta. Olen katsonut Pasilaa loppukesästä ihan tolkuttomia määriä pukuja tehdessä. Olin hämmentynyt, miten paljon rakkautta Darja sai osakseen, kun julkistin sen tekemisen facebookin puolella ja conissakin sain pitkästä aikaa useamman arvostavan kommentin hahmovalinnasta. Jos harrastaisin huomion ja tykkäysten takia, tämä ois varmaan se linja mille pitäisi lähteä.

Darjasta nyt ei ole mitään ihmeempää sanottavaa, hyvin matalan budjetin ja efortin puku, superkiva päällä ja uudelleenkäytettävä helposti.

Esa ja Ilse! Esan kanssa vaihdettiin tärkeitä cosplaykerhosuunnitelmia!

Kävin ulkonakin! Ainakin kerran.

Sunnuntai hurahti ohi ihan hirmuista vauhtia, kun oikeastaan leffan jälkeen kerkesin vain pyörähtää conissa ja pitikin jo menna katsomaan NCC ja esityskisaa. Yksilöesitykset on haastavia ja NCC:ssä sen kyllä huomasi. Esityskisassa meni kylmiä väreitä useammin kuin kerran, oon niin iso Retan fanityttö kuin olla ja voi ja jos joku pystyi kattomaan Rintamasuunnan esityksen ilman, että selkärangassa meni titaaniväreitä, niin en minä ainakaan. Oli kiva kyllä katsoa esityksiä ja jotenkin siitä taas tuli niin hirmuisen inspiroitunut olo. Tahdon lavalla, tahdon tekemään esityksiä!

Esityskisan palkintohommad

Vollotustiimi bäkkärillä. Kaikki mitä sanottiin pahensi aina vaan pillitystä.

Kisojen jälkeen piti vetäytyä Tärkeiden Päätösten ääreen, eli KCS:n hallituksen järjestäytymiskokoukseen. Hukutin varajäsenpettymykseni punaviiniin, jonka ansiosta loppuconi oli kauniin pehmoisen positiivinen kokemus. Niin hullu en sentään ollut, että olisin mennyt testamaan päättäjäisiä, alan hiljalleen oppia, että saan niistä vain negatiivisyyden näppylöitä. Conin loppumisfiilikset sai taas totetamaan, että eihän sitä ollut tullut nähtyä kuin murto-osa niistä ihmisistä, keihin oli tarkoitus törmätä. Ens kerralla sitten joohan?

Kaikki muut on hörppineet jo omat juomansa, kattokaa miten sivistyneesti siemailen omaani

Kamat ja porukka kasaan ja autoon, Hervannan kautta matkalle kotiin. Hootti toi minulle hänen luonaan majailleen Asaman puvunkin, eli punaisen maton paraatipuvun Nagoyasta, jolle nyt keksin uuden edustustehtävän. Tässä en nimittäin ehdi pitkään laakereillani makoilla kun jo seuraava kansainvälinen seikkailu kutsuu. Viikon päästä muistelen nimittäin kuinka peruskoulussa ja lukiossa kahteen kertaan opiskeltu ja sen sata kertaa sen jälkeen unohdettu saksa taipuu, kun suuntana on Connichi -tapahtuma Saksan sydämessä. Näillä näkymin lähden sinne vanhojen pukujen voimin (!!!) eli ainakin Asama ja Hollannissa ulkoilemassa ekaa kertaa käynyt 2BrokeGirlsin Max lähtevät matkalaukkuuni. Kolmen päivän tapahtumaan kyllä vähän houkuttaisi yksi lisäpuku vielä vääntää, mutta katsotaan nyt miten viikonloppuna löytyy aikaa ja intoa.

Outi ja Ilsu ja kukkapää

Tuolla luonnosten puolella on lähes valmis päivitys miun aikaisemmista ulkomaan reissailuista tältä vuodelta, mutta katsotaan saanko tuupattua sitä julkiseksi ennen Saksaa vai kokoanko vielä nekin kokemukset yhteen. Vai odotanko vielä sen tän vuoden viidennen ulkomaisen conireissun vielä samaan...

Eli siinä missä useampikin on jo julistanut conikauden päättyneeksi, allekirjoittaneella tapahtumia sen kuin pukkaa vaan lisää ja lisää :D

Ilona

Summary: my costumes and some stories about Tracon X in Tampere a week ago. Now time to get ready for Connichi!

"Miks me ei voitettu? IHAN TYHMÄT TUOMARIT!"

No nyt kun olen saanut tuon murheenkryynini eli Cleyran tanssijan kuvattua, voin palailla Yukicon kaksipistenollaan ja puvun aiheuttamiin fiiliksiin ja pähkäilyihin. Eli cosplaykisaamiseen ja voittamisjuttuihin.

Otsikkohan on lähes suora lainaus nti 5v:n suusta kun Yukiconin ryhmäcosplaykisa oli ohi. Helinän cosplaykisahistoriahan oli siihen mennessä ollut 100% voittoputki, kun vuosi aikaisemmin Ponyo oli hurmannut internetkäyttötaitoiset oppila--- ihmiset. Neidillä oli ja on siitä asti ollut halu päästä lavalle uudestaan, ja kun Yukicon 2.0 sisälsi kivasti pari/ryhmäkisan ja keksin sekä Helinälle, että itselleni sopivat hahmot molempien suosikkipelistä Final Fantasy IX:stä, lähettiin kisaan mukaan. 

Lavalla, kuvaajana Terjo Peltola

Avauduinkin jo viimeksi siitä, miten paljon vihasin omaa pukuani. Helkyn puku onnistui tosi kivasti ja sain siitä semmoisen lapsiystävällisen, eli pukeminen oli helppoa ja liikkuminen myös, mitä nyt vähän 8 numeroa liian isot kengät aiheuttivat kompurointia. Mutta Eiko oli tosiaan puku, johon olin ihan tosi tyytyväinen ja Angel Flute -huilu, jota voi siis oikeasti soittaa, onnistui ihan yli odotusten.  Omaan pukuuni olin tyytyväinen just siihen asti että laitoin sen päälle, sitten se tuntui niin tuskaiselta että toivoin vaan päivän menevän nopeasti ohi. Mikä on siis iso harmi, koska oikeasti tykkäilin puvusta silleen kun se ei ollu mun päällä. 

Kun puhutaan cosplaykisaamista (Esim kuten ite puhuin Animeconissa kuukausi sitten) on miun mielestä tärkeintä hahmottaa, että mikä se oma motivaatio kisaamiselle on. Eli siis miksi kisaat. Onko se se fiilis kun pääset lavalle, antaako kisaaminen lisämotivaatiota tehdä monimutkaisempi puku, haluatko edustaa Suomea ulkomailla, haluatko vaan voittaa tai jokin muu about miljoonasta syystä. Tietysti tätä itsetutkiskelua ei ole mikään pakko tehdä, mutta monesti se helpottaa elämää kun sen hahmottaa. Jos alitajuntaisesti tähtää vaan siihen voittoon, voi häviämisen aiheuttama pettymys tuntua paljon karvaammalta kuin etukäteen arvasikaan. 

No sitten ihan oma hommansa on, jos kisaat viisivuotiaan kanssa. Helinä alkoi oikeastaan heti kisaan ilmoittautumisen jälkeen mietiskellä ääneen, että voittaakohan näillä puvuilla. Että entäpä jos voitetaan. Tähän itse aina vastasin (lakonisesti) että riippuu ihan kuinka hyvin saan puvut tehtyä ja millaisia muita pukuja kisassa on. Ja sehän se on erityisesti harrastuksen ulkopuolisille vaikea hahmottaa, että cosplaykisan tulos on aina juuri sen kisan tulos, juuri niillä kisaajilla ja juuri sillä tuomaristolla. Ja viisivuotiaalle sen selittäminen, että jos jollakulla toisella on monimutkaisempi puku paremmin tehtynä, niin ihan sama kuinka hyvin ne meidän puvut on tehty, se toinen voittaa, oli yllättävän haastavaa. Ja sitten sen muistuttaminen, että jos ainoana syynä kisaamiselle on voitto, saa etsiä jonkun toisen kisakumppanin, koska itse en tahdo koskaan kisata niin hampaat irvessä, että häviö oikeasti harmittaa. 

Tai siis koskaan ja koskaan. Olen tehnyt niin ennenkin ja lähden aina kyllä kisaan sillä ajatuksella että pyrin pärjäämään. Mutta sen pääasiallinen motivaation ei pitäisi olla vaan se voitto. Ja itseni kanssa olen päässyt sinuiksi siinä, että kun kisalavoille vielä jossain vaiheessa kiipeän, niin sen voiton lisäksi pitää olla vailla sitä maagista kisafiilistä. 

Mutta siis niin, ennen Yukiconia käytiin monia keskusteluja siitä, että mistä cosplaykilpailuissa on kyse ja koetin kovasti muistutella, että siinä missä suurin osa cosplayaajista ei koskaan kilpaile, ei suurin osa cosplaykisaajista koskaan sijoitu top kolmoseen. (Kyllä, tämä laskettu lukion pitkällä matematiikalla, otan vastaväitteet vastaan kommenttiosiossa!) Olin henkisesti valmistautunut diilaamaan kiukkuisen lapsen kanssa, joten kun ei sijoituttu top kolmoseen, käytiin samaa keskustelua sitten kaikessa rauhassa pukuhuoneessa. Helinä rakastaa lavalla olemista, joten siitä muistuttaminen paransi mieltä kummasti, mutta kyllä siinä vähän paha mieli oli silti.

Ja saikin olla. Siinä missä kuulutan kovasti kaikkia miettimään sen oman kisaamissyynsä ja olemaan sinut sen kanssa, olen myös kuuluttamassa hyvin epäsuomalaista lupaa olla surullinen ja pettynyt silloin, kun ei pärjää. Elämän realiteettejä on, että jos et pärjää cosplaykisassa, sattuu siinä kisassa vaan olemaan paremmin tehtyjä, monimutkaisempia pukuja (joilla on parempi esitys), joista tuomarit pitivät enemmän. On silti aivan luvallista kokea harmitusta, jos se oma puku ei saanutkaan tunnustusta. Harmituksen tunteminen on kyllä sitten eri asia, kuin tuomariston haukkuminen tai voittajien vähättely tai ylipäätänsä sen väittäminen että juuri sinun olisi kuulunut voittaa. Itse tiedostan yleensä kyllä pukuni epätäydellisyydet ja virheet ja kisapäivän isoimpana ponnistuksena on monesti välttää kaiken tuon tiedon oksentamista tuomaristolle tuomarointivaiheessa. Kisaajat harvemmin myöskään pääsevät näkemään kaikkia pukuja läheltä tai keskustelemaan muiden kisaajien kanssa samalla tavalla kuin tuomaristo, joten objektiivisesti sen arvoiminen kenellä se paras puku (saati sitten esitys, joita kisaajat harvemmin pääsevät kunnolla katsomaan), on aikamoisen vaikeaa. 

Kuten muistaakseni huilailee kommentoikin minulle twitteriin kisan jälkeen, se että Helinä nyt koki ekaa kertaa isomman kisapettymyksen viisivuotiaana, on aika pientä verrattuna siihen, jos harrastuksena olisi vaikka kilpatanssi tai -luistelu tai -voimistelu tai mikä hyvänsä kilpaurheilu, jossa oikeasti kisataan jo ihan pienestä pitäen. Pettymysten kokeminen ja sietäminen on kasvatuksellisesti yksi tärkeimmistä kokemuksista, joten sen puoleen Helinän saama lohdutuspalkinto Cosplayvastaavan suosikki laittoi kyllä laastaria pahimpaan pettymykseen, mutta samalla vesitti tämän kisan kasvatukselliset tavoitteet.

Pettymys oli muuten suuri kun kerroin, että mitalli ei ehkä olekaan tehty ihan aidosta kullasta...

Mutta voin edelleen tälleen yli puoli vuotta kisan jälkeen asiasta kirjoittaa, koska asia nousi esille viimeksi tällä viikolla. Eikon puvun kuvauttaminen nostatti tietysti mieleen Yukiconin ja että niin minkäs takia me ei voitettukaan. Kuusivuotiaan aivoissa kisaamisen ja cosplayn suhde on vielä vähän hataralla pohjalla, koska Helinä kysyy jokaisen puvun kanssa, jota näkee minun tekevän, että aionko kisata sillä. Toisaalta tekee ihan hyvää selittää miksi purjekangas-Arielilla tai Freen randomkoulutyttö Chigusalla ei kannata lähteä kisaamaan ellei ole kyseessä esityskisa ja ihan mieletön esitys, toisaalta toivon, että jossain vaiheessa se pelkästään pukuilu conissa tuntuu Helinästä yhtä taianomaiselta kuin kisalavalla oleminen. 

Ja onhan se lavalla oleminen ihan mieletön fiilis. Minulla on oikeasti ikävä päästä kisailemaan, osittain siksi että minulle yksi kisaamisen isoimmista motivaatioista on tehdä puku vielä paremmin ja tarkemmin, eikä mitään mielettömiä pukuhirvityksiä tule edes harkittua perusconipuvuiksi. Vanhuus ja laiskuus ja mukavuudenhalu varmaan. Mutta toivottavasti SM-lavalla nähdään, ja jahka ne hommat varmistuu niin saatte varmasti vielä oman metapäivityksen siitä, voiko cosplayn osalta miun mielestä ees kisata Suomen mestaruudesta (spoilers, ei muuten voi koska edelleen vaan just siihen kisaan jotenkin sattuneet kisaajat just niillä puvuilla joilla sattuvat kisaamaan just sillä tuomaristolla joka sattuu sillon olemaan tuomaroimassa, mut hei ehkä avaudun siitä sit myöhemmin enemmän!) 

Mut seuraavia kisahommiin liittyviä aktiviteettejä on Traconissa, jossa tuomarointihommad kutsuu (oh noes, kauhee spoileri, anna piiskaa Irtsa jos paljastin valtiosalaisuuksia!). Ootan ihan hirmuisella innolla millaisia pukuja esityksiä siellä onkaan näytillä ja ihana päästä olemaan kisaamisessa myös sillä pöydän toisella puolella. Kiva olla välillä Se Tyhmä Tuomari, joka ei voi antaa voittoa ihan jokaiselle kisaajalle. Ja selittää myös nti 6 veelle tätä puolta kisaamisesta. Kovastihan meillä on jo suunnitteilla mitä pukuja voitaisiin tehdä seuraaviin yhteisiin kisoihin, tosin ilmeisesti Helinä on nyt (ehkä ihan oikein) sitä mieltä, että minä olen vain turhaa painolastia ja hän haluaa kisalavalle ihan yksin. Ehkä siirryn siis puvustajan rooliin ja odotan seuraavaa kisaa, jossa kisaajan ei ole pakko tehdä pukuaan itse, ja kannustan vaan taustajoukoista lavan valtaavaa Helinää kuin paras minimissiäippä :D

tl;dr: cosplaykisaaminen on jännää homma, varsinkin 5v kanssa. Itkekään jos itkettää, sekin on ihan ok. 

Ilona 

ps. Hei Helinä about 15v kymmenen vuoden päästä, joka joskus luet tätä ja vedät raivarit siitä että a) kerron sinun harrastaneen joskus tämmöistä tai b) muistutan että oot joskus hävinnyt kisoissa tai c) väitän sun olleen pettynyt häviöstä, saat luvan kirjoittaa jonkin nolon päivityksen siitä mitä höpsöjä juttuja minä teen pukuja valmistaessani. Lupaan kirjoittaa jonkin nolon paljastuskirjeen, sinetöidä sen ja annan sinun lukea sen jos vuonna 2025 osaat sitä pyytää.

pps. Ei muuten pyydetty palautetta puvuista kisan jälkeen! Se olisi ehkä auttanut vielä paremmin sen selittämisessä että mikä omissa puvuissa oli vikana, mutta vihasin Cleyran tanssijaa niin tuhannen auringon voimalla, että en todellakaan halunnut kuulla mikä kaikki siinä mätti. Mutta silleen kasvattavassa mielessä kaikille muille kyllä sitä palautehommaa suosittelen, siitä oppii kummasti asioita ja jutut jää pyörimään päähän ainakin viideksi vuodeksi. (todisteena Queen Hilda ja sen hiustötteröt. Ja muistan miten Beatrixin panssareista Elffi aikoinaan opetti drybrushaamista semmoisen huonon varjostamisen sijaan. Silleen pari vuotta sitten köh köh.)

Translation: oh gosh please like there's any non-finnish readers here anyway! Just me telling what it's like to take a part in a cosplay competition with a five-year-old and how to deal with the dissapointment of not winning. With a kid or an adult.

Suursiivous, kuvailua ja ultimate inhokkipuku

Kovin kuvapainotteinen päivitys edessä!

Oon avautunu ennenkin, että se yksi osa-alue tästä harrastuksesta, johon tahtoisin panostaa enemmän, on valokuvaus. Harmittavan monesta puvusta on ainoastaan conikäytävällä napattu derppauskuva tai nykyään vain peilin kautta otettu selfie. Olen ihan äärimmäisen laiska pukemaan pukuja toista kertaa päälle, kovin usein puku ei selviä conista kotiin vaurioitumattomana, jolloin pitäisi jaksaa fiksata se kuntoon. Sen sadan puvun kanssa en kuollaksenikaan muista, että mikä puku on ihan kunnossa, minkä peruukki on jo modattu seuraavalle hahmolle, minkä kengät jäi Japaniin jne. 

Käytin yhden kesäpäivän siivoamalla cosplayvarastohuoneeni eli nykyään välittömässä naapurissa sijaitsevan oman vanhan huoneeni. Olen survonut sinne oikeastaan kaikki larppi- ja cosplayasuni siitä asti kun asuja olen alkanut valmistaa ja sen näköinen se huone sitten olikin. Kuuden tunnin taistelun jälkeen olin käynyt huoneen jokaisen nurkan läpi ja samalla tutkaillut kaikki siellä majailevat puvut.

Osa puvuista päätyi suoraan kierrätyspinoon. Se on yks tämän hetkisistä tavoitteistani, kierrättää niitä pukuja, joista tiedän että en tule niitä koskaan enää pitämään. Oikeastihan en tule varmaan 99% puvuistani enää uudestaan pukemaan, mutta on siellä kymmenittäin niitä pukuja jotka _voisin_ vielä uudelleen käyttää sellaisenaan ja kymmenittäin sitten niin, joihin liittyy niin paljon muistoja, että tahdon säilyttää ne, vaikka eivät enää kunnossa olekaan. 

Mutta nyt suursiivouksen aikana kymmenittäin pukuja päätyi myös kierrätyskasaan, eli vetoketjut talteen, kankaat uudelleenkäyttöön, napit ja nepparit irti. Minulta on vain kerran kysytty myisinkö pukujani ja se oli sellaisen puvun kohdalla, josta en haluaisi luopua. Mutta ei noista kyllä mitään kehtaisikaan myydä, suurin osa juuri niitä viime hetkellä tai parissa päivässä askarreltuja simppeleitä pukuja.

Mutta niin! Tässä kesän aikana olen kaivanut kolme vanhaa pukua kuvattavaksi! Iltasanomat otti yhteyttä tuossa alkukesästä, että tekivät juttuja vähän vanhemmista cosplayaajista. Annoin haastattelun oikein mielelläni ja sen voi lukea verkosta nyt täältä. 

Kuvaus sovittiin samalle viikolle ja sitten iski paniikki että voi apua, minkä puvun haluan ikuistaa kansalliseen iltapäivälehteen! Viimeaikaiset puvut, joihin olin tyytyväinen, eivät oikein olleet näyttäviä tai semmoisia, että kokisin ne kelpaavan lehteen. Joo joo 70% puvuistani on juuri niitä ei-näyttäviä ja tosi simppeleitä omituisia sivuhahmoja, joten nyt näyttävän puvun valitseminen on vähän huijaamista, myönnän!

Kaikki Hilda-kuvat kuvasi Timo Hartikainen.

Päädyin sitten ottamaan varastoni naftaliinista puvun viiden vuoden takaa. Kuningatar Hilda oli eka menestyksekäs kisapukuni ja on roikkunut hengarissa vuodesta 2010 saakka. Puvun rakennen ja ompelujälki on semmoista, että tykkään siitä vieläkin. Tosin miksi olen ommellut niin kauhean paljon käsin, en ymmärrä! Referenssikuvaahan puku ei niinkään muistuta. Kun nyt tein kruunun uusiksi, löysin pari Hildan arttikuvaa, joista vuonna 2010 minulla ei ollut mitään tietoa, vaan silloin tein puvun juuri niiden pikselimössökuvien perusteella. Ja sain ottaa ihania taiteellisia vapauksia!

Joten päätin nytkin olla ahdistumatta ja tehdä kruunun vain hiukan soveltaen ja vaihtaa peruukin. Hilda on yksi niistä harvoista puvuista, josta pyysin tuomareilta palautetta ja edelleen muistan miten Hootti kommentoi, että ehkä peruukin kuuluisi olla semmoiset prinsessa Leia -tyyliset nutturat sivuilla. No uusien refekuvien perusteella ei pitäisi, mutta tahdoinpa tehdä semmoiset kuitenkin!

Tukkanutturat näkyy näissä parhaiten. Ja nassussa oli vähän enemmän meikkiä kuin viis vuotta sitten.

Oli jännää olla ammattikuvaajan kuvattava, joka ei ollut cosplayasuja koskaan ennen kuvannut. Kuvista tuli tosi kivoja ja tunnin kuvaussetti oli tosi mukava, vaikka asuna tuo mekko ei anna ihan kauheasti poseerausvaraa. Nyt sain kesäisiä kuvia Hildasta lumessa tarpomisien lisäksi. (Ja pääsin lehteen, wup wuu!)

Melkein juostiin oikeesti aaltojen päällä.

Toisena kuvailuhommana oli videokuvailua Ponyosta ja Ponyon äidistä cosplaydokkaria varten. Nyt alkoi olla viimeiset hetket Helinälle pitää tuota pukua, leveys ei ole ongelma mutta mekon helma ei kyllä ole ihan sillä korkeudella kun mitä alunperin parisen vuotta sitten sen tein :D 

Mut ihan se vesi ei kuitenkaan kantanut.

Ei Granmamareakaan, kivasti kahlailin.

 

Videokuvailtiin lähirannalla ja kun olin kerran laittanu Granmamaren meikit nassuun ja pukua oli kiva pitää päältä, jatkettiin vielä parin kuvan verran kotirannassa. Husbandosta saa koulutettua vielä oikein etevän cosplaykuvaajan nyt kun ei tarvitse lähteä kuin ulos omasta ovesta ja on jo keskellä mitä erilaisimpia kuvausympäristöjä.

Granmamaren kuvista tuli vielä kivempia kuin oletin, tykkään väreistä ihan sikana ja veden kanssa on aina kiva kuvata. Vesi oli suurinpiirtein 18 asteista ja tuntui jäätävän kylmältä kun pulahdin sinne viimeisiä kuvia varten. 

Näistä lopun uintikuvista tuli suosikkejani, koska kerrankin hahmo voi kelluskella ilman hukkumisviboja.

Seuraavana päivänä päätin kaivaa esille yhden murheenkryynini, Yukiconissa kisalavalla käväisseen Moon Maiden Clairen Final Fantasy IXstä. 

Puvun tekeminen oli tosi mukavaa, tykkäsin ihan sikana kaikista kivoista yksityiskohdista mitä pääsin sen kanssa tekemään ja joululoma hurahti tuon ja Eikon kanssa näperrellessä. Puvun osien katselemisesta tulee vieläkin hyvä mieli. Facen puolelle lisäilin just wip kuvia aikamoisen liudan, käykääs sieltä kurkkaamassa

Ja sitten pistin puvun päälle. Voi jumpe että voi jotain pukua vihata! En tiedä onko se vanhuus vai mikä, mutta puku, jossa päätä painaa miljoona pinniä, naaman peittää hengistystä vaikeuttava kuono, kengillä ei voi kävellä normaalisti (vaikka jalassa olivatkin ihan miellyttävät) ja sormissa on makkarat oli aivan kamala. Olin unohtanut tän tuskan Yukiconin jälkeen ja ihmettelin et miks puvusta jäi jotain negailufiilikset. (Kisahommista muuten kirjoitan vielä juu juu!) No muistin eilen kun aloin pukemaan sitä päälle. Itsensä maalaaminen harmaaksi oli vielä ihan fine, mutta hrrrr kaikki siitä eteenpäin. Tuskailin puvun kuitenkin päälleni, että sain siitä muutaman kuvan. Kuvista tuli kyllä ihan kivoja, joten oli se tuskan arvoista. 

Tykkään edelleen pöksyistä ja topista ja hihoista ja kaikesta ei-ikävästä puvussa ihan tosi paljon, joten siinä missä häntä ja korvat lähti Helinän leikkeihin, säästelen edelleen puvun muita osia. Minulle heräsi eilen nimittäin halu kuvata Cleyran tanssailijaa ihmisversiona, ilman kaikkia ikäviä rajoittavia ulokkeita. Mutta opettavaisena kokemuksena koitan muistaa tämän jatkossa hahmovalintoja tehdessä. Liikkuvuus on aika tärkeetä ja jotenkin semmoinen yleinen mukavuus. Jos puvussa tuntuu ihan tuskaiselta, niin ei se niin kauhean hyvältä kyllä silloin näytäkään.

No sitten vielä tuommoinen yks Eiko oli sitä mieltä, että häntä pitää kuvata kanssa. Ihan mielettömän helppoa kuvata tytyä, joka viihtyy kameran edessä ja itse kommentoi että tää ja tää pose sopis varmaan Eikolle. Söpöin tyty, ihanin Eiko :3

Oishan tuolla komerossa vaikka kuinka monta pukua, jotka kuvauksia vielä ansaitsisivat. Mutta ehkä nyt on aika keskittyä tuleviin pukuihin.... eikun siis töihin, jotka alkaa kohta!

Ja tosiaan kuvia ja kaikkea muuta päivittyy edelleen huomattavasti ripeämmällä tahdilla tuonne fb:n puolelle. Sinne hus hus!

Ilona