Tracon 7: Ichika ja Irisviel

Tarkoituksena oli odotella ne meidän WCS-kisaajien viralliset posekuvat tähän päivitykseen, mutta kun conista on nyt kulunut sen kaksi (2)  kuukautta, eikä kuvia näy eikä kuulu, niin ehkä vaan luovutan niiden odottelun suhteen. Luultavasti derppaisin niissä kuitenkin. Miulla on varastossa muutamia muikeita making-of-kuvia Leonin valmistamisesta, joten palaan neitiin kyllä blogin puolella vielä jossain vaiheessa. Ehkä.

Mutta niin, oli jokin Tracon tuossa syyskuussa. Miun conihan meni kyllä äärimmäisen tehokkaasti vaan WCS-fiilistelyissä ja sunnuntain tuomaroinnissa, mutta pukujen puolesta kerkesin kyllä pitämään paria muutakin. Uusien pukujen suhteen annoin itselleni täyskiellon, kun Leonissa oli niin paljon puuhasteltavaa (tosin ompelin kyllä yhdet Buffyn housut ihan vahingossa, vaikka ne nyt sitten jäivätkin Traconissa käyttämättä), mutta vanhoja pukuja löytyi kuin löytyikin pidettäväksi asti!

 

Ichika kevään ihanimmasta animesta, Ano Natsu de Matterusta depytoi tämän kesän Desuconissa ja tallentui kameralla kokonaisen kahden kuvan verran siellä. Joten kun Perho suunnitteli Kannaa Traconiin, ei miun tarvinnut pitkään miettiä että otanko Ichikan sinne myös mukaan. Lopulta ehdittiin kuvaamaan aikatauluongelmien kanssa ehkä vartin ajan, mutta varsin muikeita kuvia Pertsa silti meistä sai. 

En mie ehkä olekaan liian vanha vielä näitä söpöjä koulutyttö-avaruusolentoja cossaamaan.

Sunnuntaille oli suunnitteilla Fate/Zero ryhmää, joka kyllä kuoli kokoon aika tehokkaasti kun kukaan ei ollut sitä organisoimassa. Murdochin ja Ilsen kanssa oltiin kuitenkin samaan aikaan kisabäkkärillä, niin rora sai meistä muutamia varsin kivoja otoksia. Ja Ilselle kiitos, että nyt muutama yksittäiskuvakin Irisvielistä, jossa en näytä narikkavastaavalta :D

Irisvielin kengät edelleen ahdistivat minua, jos vielä joskus tätä pukua pidän, niin kuumaliimaan ne jalkaan kiinni. Tai sitten vaan teen uudet ja paremmat päälliset (kuten taisin sanoa jo viime Frostbiten jälkeenkin, mutta enpä tehnyt, hyi minua!). Mutta muuten molemmat puvut olivat kyllä juuri niin mukavia kuin muistelinkin, ihanan helppoja pitää päällä ja juuri mahtavia conin kakkos- ja kolmospuvuiksi. 

Ensi kerralla sitten juttua tulevista puvuista! Seuraavia projekteja pukkaa jo ovista ja ikkunoista! Seuraavan puvun voisitte kyllä käydä arvaamassa miun facebook-sivuilla.

Ilona

Translation: Some pictures from Tracon 7 that was in September. Ichika and Irisviel were both old costumes, but I didn’t have any good pictures of them. Well now I do :3

Tracon 7: "Vaikutitte jotenkin pettyneiltä" NO SHIT SHERLOCK!

Jos odottelisin pari päivää, saisin varmaan kokoon vähemmän rehellisen ja itkuisen päivityksen, mutta mennääs nyt tällä rehellisellä tunnevyörykuvauslinjalla senkin uhalla, että vaikutan tämän tekstin perusteella pissapäiseltä, ylimieliseltä ja itsestäni liikoja luulevalta. Fiilisten välittäminen kirjallisessa muodossa tuntuu nyt varsin haastavalta, mutta tässäpä tekstiä Traconin WCS-karsinnoista. Kuten Rorakin, olen hirmuinen itkutäti, eli itken todella herkästi tunneskaalan kaikissa ääripäissä, niin onnesta kuin väsymyksestä, surusta ja pettymyksestä. Ja blogia kirjoittaessa myös.


(Testailen ThingLinkä, näillä näkymin ei ole paluuta tavalliseen kuvien uppaamiseen, tagaaminen on liian mukavaa!)

Asiaa seuraamattomille nopea summas: Osallistuin Hoothoot-Heidin kanssa WCS-karsintoihin Dog Daysin pörroisen paijattavina Millhinä ja Leonina. WCS-kisaajia oli lopulta kisapäivänä vain neljä paria. Tulimme kilpailussa toiseksi. Kaikki neljä esitystä: (me kolmansina about 11 minsan kohdalta alkaen)

Huolimatta pitkästä kisaajaurastani, oli tällä kertaa paljon aivan uutta. Ensimmäistä kertaa osallistuin parikilpailuun, ensimmäistä kertaa en pakertanut yksin vaan internetin lankoja pitkin koko ajan Heidin kanssa yhteistyössä. Ensimmäistä kertaa harjoittelin esitystä sen 50 kertaa, mietin oikeasti mitä asioita tahdon kertoa tuomaristolle ja pähkäilin oikeasti omia mahdollisuuksiani voittoon. Ensimmäistä kertaa kisapäivänä vallitsevana fiiliksenä oli vain maailmoja syleilevä rakkaus ja innostus, ensimmäistä kertaa tuntui, että sain tuomaroinnissa selitetty oikeasti ne asiat, mitä tahdoinkin sanoa. Ensimmäistä kertaa olin niin innoissani menossa lavalle, että en jännittänyt juuri ollenkaan, ensimmäistä kertaa olin niin tyytyväinen lavalta poistuessani, että nauroin ääneen.

Ensimmäistä kertaa palkintojenjaossa oikeasti olin varma meidän voitostamme. Ja kun sitten tuomariston perusteita kuunnellessa tajusin, että jäimme toiselle sijalle, tuntui ihan kuin sydän olisi tipahtanut jonnekin vatsan tietämille. Olen itkenyt lavalla monta kertaa, mutta aina tähän mennessä onnesta. Sanoin jo viime vuoden Desuconin jälkeen, kun minulta kysyttiin, olinko pettynyt kolmanteen sijaani ja senkö vuoksi itkin, että en todellakaan itkisi pettymystäni lavalla, hymyilisin vaan vittuuntuneen näköisenä. Nyt ei siis näkynyt itku-ilonaa lavalla, lavalta poistumisen jälkeen vietin yhden elämäni hirveimmistä tunneista, kun kaikki se pettymys ja paha olo purkautui. Se, että tunteet pystyi jakamaan toisen kanssa teki kaikesta ristiriitaisesti sekä parempaa että tuhat kertaa pahempaa. Jaettu pettymys ei ole puolitettu pettymys, kun miettii mitä olisi itse voinut vielä tehdä paremmin, että lopputulos olisi ollut toinen, ettei parilla olisi niin paha mieli.

Tiedän, että on hyvin epäsuomalaista oikeasti kehua itseään ja sanoa, että olimme mielestäni oikeasti karsintojen paras pari. Voin sanoa sen kyllä silti. Tiedän itse monia pukuni epätäydellisyyksiä, jotka tällä hetkellä suorastaan syyttävästi paistavat silmään, mutta siitä huolimatta kisapäivän tunne siitä, että olisimme Heidin kanssa olleet todella loistava pari edustamaan Suomea Japanissa, on edelleen ihan yhtä vahvana. Siihen lienee kuitenkin syynsä, että kisaajat eivät itse ole omia tuomareitaan.

Kuulin pariltakin ihmiseltä kommenttia jo lauantaina, että olimme näyttäneet lavalla pettyineiltä ja että oli tökeröä käytöstä olla kättelemättä tuomareita. Että näytimme huonoilta häviäjiltä. Lavakäytös selittynee sekä sillä, että olimme molemmat ”mitä just tapahtui” –moodissa ja oli suorastaan ihme, että edes osattiin kävellä lavalle, että ainakin omalta kohdaltani tietoisella päätöksellä olla katsomatta tai puhumatta kenellekään muulle kuin Heidille lavalla, koska olisin ruennut itkemään aivan varmasti ja joutunut lähtemään koko lavalta pois samantien. Huonoa häviäjyyttä en allekirjoita. Olin lavalla pettyneempi kuin mitä olen ehkä ikinä elämässäni ollut, miksi se ei saisi näkyä? Olen kertonut kisaavani tosissaan ja nyt kun siitä omasta voitostaan oli niin varma, sai se pettymys kyllä näkyäkin. En sentään irvistellyt. Muistaakseni.

Sen suhteen en ole huono häviäjä, ettenkö voisi onnitella voittajia, Satua ja Päiviä, vaikka teinkin sen vasta sunnuntain puolella epäfiinissä parkkipaikkaympäristössä. Sunnuntaina juttelin myös kaikkien tuomareiden kanssa, ja vaikka en ollut (tai ole vielä tänäänkäään) siinä vaiheessa, että oikeasti voisin kysyä palautetta tai jutella aiheesta pillittämättä silmät punaisena, ei miun ja tuomareiden välillä ole mitään huonoja fiiliksiä. Lauantaina illalla epäilin, että voisinko tuomaroida itse esityskisaa sunnuntaina samojen ihmisten kanssa, joita en voinut katsoa silmiin vollottamatta, mutta hyvin se meni ja olen tyytyväinen, että tuomarointihomman takia oli pakkokin jutella (ja vollottaa) lauantaista ja käsitellä juttua jo vähän.

Olin kauhean otettu kaikista kehuista mitä sain puvusta ja esityksestä. Ja onnitteluista ja pahoitteluista, joista jälkimmäiset osasin varmaan ottaa paremmin vastaan. En kaivannut (enkä kaipaa) mitään piristystä, se että kaverit omatoimisesti kertovat, että olihan tuo ihan arvattava järjestetys, ei mitenkään helpota oloani, kuten ei myöskään tulevalla Lontoon reissulla muistuttelu. Teki mieli hyvin monta kertaa sanoa, että antakaa minun nyt olla pettynyt ja oikeasti surra tätä häviötä, koska siltä tämä toinen sija ihan täysin ja puhtaasti tuntuu, ilman että koetatte puhua sitä vähemmäksi. En minä vaadi kavereita tai teitä lukijoita olemaan ollenkaan sitä mieltä, että me olimme parempia enkä missään nimessä tahdo tästä mitään dramua, mutta ei minulle myöskään tarvitse kertoa miksi juuri _sinun mielestäsi_ meidän ei kuulunutkaan voittaa. Ainoat ihmiset, joiden palautetta tulen tahtomaan, ovat tuomarit, ja sitä kysyn sitten kun olen sen valmis vastaanottamaan.

Sen tietäminen, että pistemäärällisesti ero meidän ja Sadun ja Päivin välillä oli hyvin pieni, ei mitenkään tee tätä helpommaksi. Senkin takia rohkaistun tässä vielä jokin päivä kysymään sen palautteen, koska muuten vietän vielä pitkän aikaa monta unetonta yötä miettien vaan, että mitä olisin voinut tehdä paremmin, mitkä pienetkin jutut olivat ne ratkaisevat. Entä jos olisin vielä hionut kirvestä lisää, entä jos lavalla olisi ollut vähemmän lavasteita, entä jos olisimme selittäneet esitystä enemmän tuomareille etukäteen, entä jos olisin vielä miettinyt panssareiden kiinnityksen uudestaan, olisiko se muuttanut lopputuloksen?

Pystyin kuitenkin jo lauantaina sanomaan, että jos voisin mennä takaisin siihen hetkeen, kun lopullisesti päätimme karsintaan osallistua, tietäen tämän lopputuloksen, tekisin sen silti uudestaan. Edellisen päivityksen positiivisuus ei ollut mitenkään feikattua, tämä matka minkä Heidi ja minä olemme tehneet yhdessä oli aivan mieletön, ikinä en ole nauttinut puvun tekemisestä yhtä paljon. En ikinä uskonut löytäväni samaan aikaan niin samanlaista ja kuitenkin niin täydentävästi erilaista paria, kuin mitä Heidi on ollut. Olen ihan hirmuisen ylpeä meistä, tsemppasimme toisiamme ja kumpikin paransi niitä omia heikkoja kohtiaan. En ole koskaan purkanut ja ommellut pukua uudestaan yhtä monta kertaa eikä Heidin lavasuoritusta katsoessa voi uskoa, että hänellä olisi koskaan ollut mitään ongelmia ilmehtiä lavalla. En voi edes sanoa, että toivoisin meidän suhtautuneen voittomahdollisuuksiimme eri tavalla, vaikka poliittisen korrektimpi epävarmuus itsestään olisikin säästänyt nyt aika paljon tunteita ja nenäliinoja.

Jatkoa en ole ajatellut. Näin pian kilpailun jälkeen minulla on lähinnä tunne, että tämän parempaan en pysty. Kun tämä panostus ei riittänyt voittoon tänä vuonna, ei se tule riittämään ensi vuonnakaan. Pohdin viimeksi Desuconin cosplaykisaluennolla, että pelkästään voiton takia kisaaminen olisi varmasti kauhean uuvuttavaa, mutta olen ilmeisesti liian kilpailuhenkinen, että voisin lähteä näin isoon projektiin, jos en kokisi itse pystyväni voittoon. Vuosi on tietysti pitkä aika, enkä sano mitään varmaa.

Leonin pukua en pysty tällä hetkellä katsomaan ollenkaan, yritän edelleen hillitä haluni heittää se kokonaan menemään tai pilkkoa heti jonkin toisen puvun osiksi. Ehkä tämä on sitä itsensä kasvattamista paremmaksi ihmiseksi, että vielä jossain vaiheessa otan sen puvun oikeasti esille ja katson mitä on tullut tehtyä. Kirveen voisin kyllä iskeä kiveen.

Mutta kyllä tämä tästä!

AINIIN!

uguu, missä olet liila kissapallurainen :(

Viskelimme lavalla varsin suuren määrän kissapalloja, joista suurimman osan olimme jo etukäteen suunnitelleet lahjoittavamme rakastaviin koteihin tukijoukoille ja cosplayapureille. Ainoastaan yksi lilan värinen ja suurisilmäinen kissapallo ei ollut luovutusiässä, koska se oli Erityisen Tärkeä, sitä rakastaa pieni prinsessa 3-v täällä Kuopiossa. Ja juuri tämä kissapallo katosi jossain vaiheessa kisan jälkeen, ilmeisesti sunnuntaina bäkkäriltä. Elättelen vielä toivoa, että se on löytynyt siivoamisen aikana, että joku on vain nostanut sen paikkaan, josta en tajunnut etsiä ja pommitan Traconin löytötavaroita heti kun ennätän, koska en halua uskoa, että kukaan on tahallaan vienyt toisten cosplaypropin. Kiitos kaikille pallon etsintään osallistuneille, toivotaan että se löytää vielä tiensä kotiin. (Kyllä, voimme tehdä myös uuden, mutta noin niinkuin periaatteesta miusta on käsittämätöntä jos joku on sen pöllinyt.)

Mustat hiuskuidut ja keinonahka kutsuvat, Bayonettan tekeminen alkaa nimittäin heti. Blog-blog-blog ääniä kuulunee taas hetken kuluttua, ehkä Traconista on muutakin sanottavaa kuin tämä ulina. Ehkä.

Ilona

Cosplay = rakkaus

Onneksi tavoitteenani ei ole uusia Vuoden animeblogi –titteliä, koska tällä päivitystahdilla se jäisi haaveeksi! Syytä blogihiljaisuuteen ei toivottavasti tarvitse kovinkaan pitkään arvailla kun Tracon ja WCS-karsinnat ovat jo pelottavan harvojen yöunien päässä. Koska kisapuku on Suuri Salaisuus ja Mahtava Mysteeri aina lauantaihin asti, ette saa wip –päivitystä.

Sen sijaan olen viime viikkoina havahtunut niin monesti pohtimaan tämän harrastuksen upeutta, että saatte kuulla siitä!

Cosplayonnea on...

...hioa hartsia parvekkeella pimeänä elokuisena yönä kun ilmassa tuoksuu jo syksy.

...saada ebayn pelotteluista huolimatta ihana peruukki kotiin saakka ja todeta se täydelliseksi.

...kuulla kannustusta kolmevuotiaalta, joka tahtoo myös isona oman ompelukoneen ja osallistua pukukilpailuihin.

...kokeilla uusia materiaaleja ja todeta, että Worblas näyttää piparkakkutaikinalta, tuoksuu hämmentävän hyvältä ja käyttäytyy kuin unelma.

...keskustella nappikaupan myyjän kanssa miten tärkeää napin pinnan tietynlainen kiilto onkaan.

...yrittää ottaa kuvaa omasta pyllystään, että näkee ovatko takataskut varmasti oikealla kohdalla.

...huomata oppineensa asioita viimeisen neljän vuoden aikana ja taputtaa itseään hiukan päälaelle.

...kuulla mielessään tuomareiden kommentit ja parannusehdotukset ja hyödyntää niitä uusissa projekteissa.

...aloittaa niin ajoissa, että ehtii purkaa ja tehdä uudestaan. Ja vielä uudestaan.

...tajuta erehtyneensä, kun on vuosia luullut, ettei voisi nauttia parikilpailuun osallistumisesta.

...löytää upein cosplaypari, jonka kanssa visiot menee häkellyttävästi yhteen. 

...järjestellä peruukit keskellä yötä.  

...tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja pyytää apua.  

...hykerrellä itse kisaesitykselle.

...mennä turhautuneena nukkumaan ja herätä aamulla uusien ideoiden ja vaihtoehtojen kanssa.

...katsella loputtomalta tuntuvia kangaskasoja pitkin asunnon lattiaa.

...löytää lankakorista juuri se oikean sävyinen lanka, jota ei muistanut omistavansa.

...syödä kakkua ja olla uhraamatta ajatustakaan mahamakkaroille tai ulkonäköpaineille.

...lykätä yöunia vielä puolella tunnilla ajattelemalla juuri ennen nukahtamista, miltä lavalle meneminen kisapäivänä tuntuu. 

...huomata, miten monia muistoja voi liittyä pelkkään tietyn hiuslakan tuoksuun.

...todeta viikko ennen conia, että eihän se puku valmiina ole, mutta ei ole koskaan kyllä ollut näin lähellä valmistumista näin hyvissä ajoin. 

...pitää muka taukoa ompelusta ja ommella sillä aikaa kultaiset nahkahousut. 

...innostua ihan uudenlaisista hahmoista ja puvuista.

...oppia arvostamaan julkisia pukuja, joista saa tehdä wip-päivityksiä ja puhua ja hehkuttaa kaikille.

...seurata muiden pukujen edistymistä ja odottaa innolla pukujen näkemistä livenä.

...kerätä lisää hahmoja ja kuvia cosplaykansioihin, joiden voimilla voisi jo pukuilla eläkeikään saakka.

...päästä yli kaikesta sufferoinnista ja nauttia harrastuksesta, jota parempaa on vaikea edes kuvitella.

Lista voisi jatkua vielä piiiiiiiiitkästi, mutta saatte spesifioidumpaa ihanuutta eli oikeasti edistymiskuvia sitten ensi viikolla. Traconissa miut näkee varmimmin kisalavalla jossain vaiheessa klo 17-20 lauantaina sekä desupöydän tuntumassa varmasti pitkin viikonloppua. Hiihtelen myös pitkin ja poikin conia höpsö hymy huulillani ja juttelen mieluusti kaikkien ihanien blogilukijoiden ja muiden otusten kanssa :3

Traconissa nähdään!

Ilona

ps. okei, saatan olla vähän kuumeessa kun tätä kirjoitan, mutta flunssapöpöt eivät vähennä ihanuuden määrää!

pps. wan wan nyaaa~