Traconin kisakateusfiiliksiä ja tuomaritutinoita

En tiiä missä kohtaa tää mun selfiemutristelu on ironista ja missä ei, mut menköön silti!

Ei jumpe, kirjoitanko oikeasti tapahtumaraporttia a) ollenkaan b) coninjälkeisellä viikolla?! (JA jos mulla ois ollu Vinkkikuvia teille niin oisin jopa julkaissutkin tämän jo keskiviikkona enkä nyt perjantaina) Tämähän on kuin vanhoina hyvinä aikoina ennen blogilaiskuuden iskemistä! Oikeasti minulla olisi ihan kauhea kiusaus vaan tehdä videoblogaus, koska videoiden kuvaaminen on yllättävän koukuttavaa puuhaa, mutta kun conirutto kalvaa edelleen sisuskalujani, en viitsi esitellä viskibassoääntäni ainakaan ihan heti. Huomenna sitten vaikka joo.

Ai coniin pitäis lähteä, mutta mihin coniin? Jos Traconia ei ois ollu, oisin toivottavasti löytäny itteni Saksan Connichista. Ehkä joku vuosi vielä!

Miulle tämän vuoden Tracon oli omituinen, koska ihan ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, jolloin ekaa kertaa kävin Traconissa, en ollut itse ollenkaan kisaamassa. Olen kolmesti osallistunut Traconin nyt jo kuopattuun pukukisaan ja kahdesti WCS karsintaan ja kisaaminen on jotenkin oleellisesti liittynyt Traconiin. Oli vähän haikeaa olla lavalla vain mikrofoni kädessä, ihan kuin jotain oleellista olisi jäänyt puuttumaan.

Tää ois tää mun tomera ilme. Tykkään miten missään kuvassa koko tuomariston ilme ei oo samanlainen. Kuvaajana madu.

Tampereelle matkustaminen tuntuu niin lastenleikiltä kun Cosvision ja Turku opetti keväällä, että Tampereen takanakin on elämää ja sinnekin saattaa joskus joutua matkaamaan. Nyt neljän tunnin ajelu suoraan töistä Jyväskylän kautta Tampereelle ei tuntunut ollenkaan ikävältä, kun alkumatkan hoilotin Robinia niin että omiinkin korviin koski ja Jyväskylästä eteenpäin paransin conimaailmaa Isperian seurassa. Toki oisin voinu muistaa syödä perjantaina työpäivän aikana, niin ei olisi iskenyt niin ikävä päänsärky, mutta se onneksi helpotti kun verensokerit sai nousuun ja Tampereella ruokaa sisuksiin oikein hyvässä seurassa. Vanhuus ja väsymys (ja nyt jälkikäteen mietittynä varmaan alullaan ollut flunssa) kiidättivät Hotelli Ilselle varsin varhaisessa vaiheessa ja nukuin oikein mukavaiset yöunet ilman mitään stressiä tai huolia. Lauantain puku oli nimittäin oikeesti jopa valmis, toisin kuin sunnuntain ja iltabileiden...

Ja sit tää ois tää riemuidiootti-ilme.

Tai no valmis ja valmis, olin päätynyt joko laiskan tai nimenomaan ahkeran pukuilijan ratkaisuun stay up sukkien kohdalla. Heidi ja minä päätettiin jo Japanissa ollessamme, että tahdotaan hoitaa WCS.tuomarointia pukeutuneina WCS maskoteiksi. Söpö Yuni oli ihan Hootin hahmo (varsin avarasta kaula-aukosta huolimatta) ja Gloran vaikutti kaikinpuolin muikelta puvulta. Ja sitä se tosiaan olikin, pukua oli aivan ihana tehdä ja myös pitää päällä, se oli niin kiva ja mukava ja hhnnghh voisin pitää uudestaankin! 

madun kuvaamina

ja taas madun kuvaamina. Siinä on sukkaa ja on jalkaa.

Mutta niin ne sukat! En löytänyt ahkerista sukkaosastoseikkailuistani huolimatta sukkia tai sukkahousuja jotka olisivat olleet riittävän lähellä Gloran sukkien kuvioita, joten ostin mustat sukat ja maalasin salmiakkiruudut ja raidat suoraan jalkojeni ihoon lauantaiaamuna. Ihomaali olisi voinut olla looginen vaihtoehto, mutta koska omani on Japanin jälkeen asutellut paikassa Hukka, leikin Elffiä ja maalailin ihan askartelumaalilla. Samaa bodypaint-linjaa jatkoi sitten wcs-tatuointiteksti rinnassa ja kädessä. Kivasti lähti maali muuten illalla ihan saippualla pois, vaikka olin varautunut olemaan raitajalka ja vihertissi pidemmänkin aikaa. Olin jättänyt sukat ja kengät autoon, joten päätin laittaa sukat maalattujen kinttujeni päälle lauantaina vasta conipaikalla.

Ainiin otin jopa hanskan tekemisestä kuvia.

Ja myös sen valon. Kivaa symboliikkaa että wcs-tuomarina mulla oli nyt kädessä identtinen koiranpantaledivalo kuin mitä Maximan miekassa vuosi sitten karsinnoissa.

Traconissa tuntuu muuten aina olevan tuommoinen samanlainen sää. Varsinkin aamuisin, aina on auton ikkunat samalla tavalla märät ja ilma semmoinen viileä ja auringonvalo kirvelee piilarisilmiä. Autoiltiin Ilsen kanssa Tampere talolle kymmenen aikaan ja muistin mitä vihaan coniaamuissa; tavaroiden kantelua, jonottamista ja sitä kun cossi ei ole ihan kokonaan päällä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan Puisto-ovella jonoteltuani (ikuisuus=vartti, korkeintaan) en edes saanut badgeani vaan valmistauduin käyttämään ettekstetiedäkukamäoon -korttia rannekkeen lisäksi, että pääsisin bäkkärille, mutta eiköhän Irtsa sattunut siihen ovelle just samaan aikaan pilaamaan miun hyvät suunnitelmat. Tuomariprivileegiot oli kyllä hyvät, kun saatoin laitella puvun lopullisesti päälle ja jättää turhat tavarani bäkkärille ja seura oli siellä ihan esiluokkaista. Cosplaymaailmaa paranneltiin paljon ja keskustelu jatkunee entistiä tiiviimpänä taas internetin välityksellä jatkossa.

Tämmönen söpö irtsa oli siellä bäkkärillä

Bäkkärille pääsyn vaatimuksena oli selkeesti älykkyys ja kauneus.

 

Ja komeus ;3

Tuomaroinnit alkoivat yhden jälkeen, joten ehdin parin tunnin ajan kierrellä conipaikalla eli lähinnä hengata desupöydällä kyyppien keskellä ja hakea greenroomista kahvia. Vähemmän ylättävästi Glorasta ei kuvia pyydelty eikä hahmoa muutenkaan tunnistettu, mutta onneksi oli madu ottamassa muutamia kivoja kuvia miusta ja Hootista. Lisäksi maailmankuvani musertui, kun minua sanottiin kahdesti söpöksi. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että en näillä senttimäärillä vaan voi olla söpö varsinkaan kun puku oli miusta enemmän seksikäs kuin söpö, mutta ehkä olen vaan ollut väärässä. Tai sitten se on vaan tuo pinkkeys.

No okei ehkä vähän söpö. madun kuva.

Tuomarointihommia odotin innolla ja suurella mielenkiinnolla. Aamulla saatoin päästää suustani vulgaareja sanoja, kun tietysti oli tullut peruuntumisia. Onneksi ensi vuonna on luvassa portfoliokarsinta karsintoihin, jolloi nopeus ei ole enää määrittävänä tekijänä siinä kuka pääsee mukaan ja kuka ei. Sairastapauksille ei toki mahda mitään ja toivon että kaikki peruuntumiset tosiaan oli sellaisia eikä vaan ettei huvittanut tulla tai puku jäi vähän kesken, koska enitenhän homma harmittaa niiden parien puolesta, joilla olisi ollut puvut ja esitykset valmiina ja jäivät vaan naurettavan nopean ilmojen sulkeutumisen takia pihalle karsinnasta.

Pareja oli kuitenkin kivasti yhdesän ja sekä puvut että esitykset olivat aivan ihanan erilaisia! Kisaajat olivat myös hirmuisen kivalla asenteella liikkeellä ja yleisesti ajatukset wcs:stä kilpailuna olivat varsin realistiset. Oli ihanaa päästä tuomaroimaan roran ja majo (niin ja tietysti Hootin ;D) kanssa, kun meillä jokaisella oli hyvin erilaiset lähtökohdat katsoa ja arvioida pukuja, esityksiä ja kisaajia, mutta kuitenkin perusperiaatteilta oltiin ihan samalla sivulla. 

 Ihanat majo, rora ja Hootti miun iltsuloinnin uhreina.

Ja ottakaas vielä toinen muikula roran kanssa, kun on niin muikea. Roraa on ollut ihan hirmuinen ikävä, ihanaa kun saatiin smurffiina nyt mukaan :3

Myönnän viljelleeni tuomaroinnissa juuri niitä kysymyksiä joita olisin itse pitänyt ikävimpinä, eli tivasin kisaajien suurinta heikkoutta, heidän suhtautumistaan wcs:n kilpailuna ja mikä aikaisemmista Suome tiimeistä oli lähinnä heitä. Ja kyselin vielä englanniksikin. Toki miun kysymyksiin ei ollut oikeita tai vääriä vastauksia (ei, edes kehumalla miuta ja Hoottia ei saanu lisäpisteitä, rohkeasti englannin käyttämisestä ja jäätymättämyydestä kyllä pari sydäntä miun papereihin) vaan tahdoin vain tietää kisaajiien mietteitä muustakin kuin vaan pukumateriaaleista tai lavankäytöstä. 

Oli tärkeetä myös testata kisaajien selfietaidot. Kuvat isompina löytyy täältä. (Kylläpäs face bugaa nätisti yhden kuvan kahteen kertaan, SATTUMAAKO minkä kuvan...)

Irsta oli aikatauluttanut tuomaroinnit ainakin näin tuomarin näkökulmasta kivasti, tuomaroinnin ja lavaosuuden väliin jäi sopivasti levähdysaikaa eikä peruuntumisien takia tuomaroinnissa muutenkaan ollut turhan hopputunnelmat. Ainahan sitä voisi vielä pidemmästikin jutella ja kysellä ja kuunnella tarinoita pukujen takana, mutta aika hyvin saatiin kaikkien tiimien kanssa käytyä kaikki oleellinen läpi. Nopeasti se koko iltapäivä meni ja saliin istuttiin nenäliinoilla varustettuna ja valmiina. 

majon kanssa valmiina esityksiin!

Itkutuomaroinnit oli täysin tasapainossa eli puolet tuomaristosta pillitti.

Esityksistä vollotin vain Kaisan ja Ainon voittoesityksessä, joka edelleen videoltakin katsottuna nostattaa ihoni kananlihalle ja pistää silmät vetistämään. Tuomarointi esitysosuuden jälkeen oli yllättävän kivuttoman helppoa, enkä tajunnut edes jänskättää lavalla menemistä ennen kuin olin siellä ja pidin tuloksia tutisevassa worblakädessäni. Tuntui aivan upealta päästä antamaan Suomen edustajuus eteenpäin niin upealle parille! Onnea vielä kerran Kaisalle ja Ainolle, viettäkää ihan mielettömän upea edustusvuosi!

Juuh elikkäs... unohdin oikeesti ne kamerat jotka kuvasi miun huulten väpätyksetkin valkokankaalle... Vähän vollotin, mutta kun ALL DEM FEELS koska niin upea pari ja niillä on niin upea seikkailu tulossa!!!! (madun kuva)

Kattokaa nyt niitä! Hnnghhh! (madun kuva)

Kisan jälkeen koko tuomaristo antoi palautteita osalle kisaajista (Ainiin, piti tunnustaa että tuomarointihuoneessa tapahtui lahjomista. Tosin niin päin, että minä lahjoin niitä kisaajia, joille en ole saanut lähetettyä tuomaripalautetteita Animeconin jälkeen) livenä ja sitten alkoikin olla aikamoisen myöhä. Kahdeksan jälkeen fiilistelin kipeää kurkkuani ja sukelsin Ilsen vaatevarastoon vaihtamaan jotain muuta kuin cosplayta päälle ennen syömistä, josta kyllä oli tarkoitus päätyä iltabileisiin. No ei koskaan päädytty, kun molemmat tunnettiin coniruton musertava voima ja mentiin puoliltaöin nukkumaan. 

Tässä vielä virkeinä menossa syömään. Om nom oli parasta, kurkkukaktus ei.

Ranneke kävi melkein väreihin.

Sunnuntai alkoi miulla yllättävän ajoissa, vaikka kurkussa asustikin kaktus eikä olo muutenkaan ollut erityisen hehkeä. En ollut kuitenkaan ollenkaan varma missä kunnossa miun sunnuntain pukuni oli, joten uteliaisuus sen korjaamisesta herätti vähän liiankin aikaisin. Lapsuuteni naishahmosankari Vinkki Tikun ja Takun pelastuspartiosta oli viimeisellä viikolla ennen Traconia toteutuslistalle päätynyt puku, kun Oikean Elämän järjestämien talo- ja hautajaiskiireiden kanssa ei riittänyt jaksamista mihinkään monimutkaisempaan. 

Vinkki olikin vähän semmoinen tyty, että tahtoi yhteisselfietä esim tämmösen söpöläisen kanssa.

Ja sit tämmösen toisen söpöläisen kanssa, joka aiheutti kauheet Utena-feelsit ja halun oikeesti tehdä se Nanami vielä joskus.

Ja sit tämmöinen sokerinen korppukin löytyi. Mut se ei yhtään lähteny tähän mun hiirimutruilmeilyyn.

Aamuisen pukufiksailun jälkeen olin lopputulokseen riittävän tyytyväinen, että kehtasin lähteä se päälle coniin, eikä hätävarasuunnitelma-Mikurua tarvittu. Siinä missä edellisen päivän Glorasta tiesin varmaksi, ettei sitä tunnisteta, olin aavistuksen pettynyt Vinkin vähiin tunnistusmääriin. Tosin ehkä jonnet ei vaan muista, onhan tuosta nyt jo vuosi jos toinenkin kun Vinkki kuulemma aiheutti sukupolvelliselle poikia kiinnostuksen turreja kohtaan. Kiitti Isperia että teit tästä puvusta likaisen tuntuisen.

En tapaa entisiä oppilaitani kovin usein, mut yleensä kun tapaan, pukeudun hiirulaiseksi. Eli kuvaajana Anakichi.

Aamupäivällä vietin extempore desupöytävuoroa parin tunnin ajan ja sitten tarkoituksena oli varmaan käydä useammassakin ohjelmassa. Conirutto vei voimia kuitenkin varsin tehokkaasti, joten turvauduin yleiseen haahuiluun. Käväisin jopa ekaa kertaa Sorsapuiston puolella, jossa Vinkki pääsi poseeraamaan pariin kuvaankin. 

Desu oli paras ja pöytä, likaiseen länkkäriasuunkin pukeutuneena.

Pääsin privileegiolipulla katsomaan NCC-karsintaa ja esityskisaa kivasti toiselta riviltä ja ihan kivoiltahan ne kumpikin näyttivät. Sekä NCC- että esityskisa sisälsivät tosi hienoja pukuja ja esityksiä ja toisaalta myös niitä myötähäpeähetkiä ja hämmennystä, mutta niin se kai on aina. Sijoittuneet kummassakin sarjassa olivat aikalailla niitä mitkä olisin itsekin palkinnoille nostanut.

Jesmo kuvaili kanssa!

Mielenkiinnolla odotan, millaisia pukuja ja esityksiä nähdään Yukiconin karsinnassa ja miten iso innostus portfoliohakua kohtaan tulee. (Ja nyt voin jo tälleen sivulauseessa huomauttaa, että oikeestaan tuo portfoliohaku voisi kiinnostella myös minua. Tai nyt tätä kirjoittaessa jään toki miettimään, että miksipä ei vaikka Yukiconin karsintakin, ellei se tulisi aavistuksen liian nopeasti taloprojektin aikaavievyys huomioonottaen. Ehkä. Mutta että nyt kun oma jääviyteni osallistua on poistunut, fiilistelen tosissaan pistäisikö kisakärpänen NCC:n suuntaan jossain vaiheessa. Suattaapi iskeä tai sitten suattaapi olla ettei iske!)

Tässä kohtaa muistin, että conista pitää lähteä poiskin eikä violetti kokovartalomakkara ole sovelias asu kaupungille.

Melkein jäin päättäjäisiin kunnes muistin, etten kestä lavalla larppaamista ja teemapelejä ja pakenin paikalta. Tartuttelin coniruttoa vielä viattomiin lähimmäisiini heippahalausten muodossa ja muistuteltuani itselleni miten pian kaikkia taas näkee DesuTalksissa (Jossa muuten pidän pitkästä aikaa puheohjelmaa, tulkaa kuuntelemaan!). Löydettiin vielä pitseriakin, joka oli auki ja syötiin itsemme palloiksi ennenkuin oli auto suuntasi kohti kotia. Ennen puoltayötä löysin itseni omasta sängystä hiukset peruukin ja desupipon jäljiltä likaisina ja coniruttokaktus kurkussani, eikä maanantai ollut mitenkään erityisen riemukas työpäivä. 

Team Conirutto

Pitsu on paras ja pitsu

Traconista jäi "ihan kiva" fiilis. Tykkään Tampere talosta ja koko conin tunnelmasta, vaikka tällä(kin) kertaa conin ohjelmaan tai juuri mihinkään muuhunkaan tutustuminen jäi harmittavan vähäiselle. Vielä joskus tulen paikalle pelkkänä kävijänä! (Tuskin oikeesti tulen, koska bäkkäritunnelma nyt vaan on aivan liian koukuttavaa, siihen on pakko päästä osalliseksi tavalla tai toisella). 

Tää ois tämmönen #ihanaentinenoppilas joka piti mut hereillä Kuopioon saakka.

Jos meillä ei olisi tulossa reissua Tokion kansainvälisille elokuvafestivaaleille (TIFF, jos et tiedä mistä puhun niin et selkeesti seuraa minun tai meidän facebooksivuja, hopedi hop sinne nyt seurailemaan, sinne mie kaiken blogilaiskuusta ylijäävän kirjoitus- ja päivitystarmoni suollan) olisi oloni varmasti oikeasti haikea siitä, että wcs-edustajuustitteli lähti nyt eteenpäin ja yksi osio cosplayuraani sulkeutui. Mutta onneksi tässä on niin paljon kaikkea kivaa tulossa ja upeita pukuja tehtävänä, että ei kerkiä haikeilla. Ja kyllä sen kisalavan näkemin taas katsomosta aiheutti pieniä hnnghhhtahtoisinvain -fiiliksiä. Tosin nyt videolta palkintojenjakoa katsoessani iski myös fiilikset ehkä joskus päästä lavalle juontajan roolissa, kun itkuja lukuun ottamatta kestin jopa kuunnella omaa ulosantiani. 

Neuvokkain hiirityty madun kuvaamana

Voisin Glorailla toistekin, oikein oli kiva tyty hänkin :3 (jee jee madun kuva jee)

Ainiin loppuun geneeriset kiitokset kaikille joiden ansiosta viikonloppu oli niin kiva! Tällä kertaa ehkä tuli tutustuttua uusiin tuttavuuksiin vähemmän kuin yleensä, mutta jospa ensi kerralla sitten taas. Seuraavana pukuhommana on miulla tosiaan tuota jo ihan himppusta vaille kuukauden päästä olevaan Tokion reissuun Nadia: the Secret of Blue Waterista ihanaakin ihanampi karmee ämmyli Grandis. Hetken aikaa siis vaan nautin vapaudesta tehdä mitä vaan nyt on taas laput silmien vieressä ja keskittyminen (ainakin melkein) vaan Gradisissa. No ihan vähän suunnittelen Frostin pukuja. Niin pikkuisen pitää ehkä miettiä jos jotain aivan pientä ehkä Talksiin kuitenkin tekisi....

Ilona

Translation: oh crap do i need to write this... I'll just make a video okay? Tomorrow. I really will. I'll become a vlogger. 

//edit! HAH! I actually did record a video, so those of you who have like extra 10 minutes in your life, you can look at my messy hair:

 

World Crying Summit, World Cosplay Summer Camp eli WCS

Juuh elikkäs, harvoin on ollut yhtä paljon kirjoitettavaa ja toisaalta yhtään minkään kirjoittaminen tuntunut yhtä vaikealta. Yritin parhaani mukaan kirjoitella tätä englanniksi, mutta kun sormet meni liiaksi solmuun niin olkoon nyt sitten ihan kotimaisella. Meinasin odotella Eetun kuvat mutta se ruojake on vieläkin Japanissa, joten saatte tyytyä nyt oman kännykkäni saldoon. Luultavasti puhtaasti kuvapäivitys tulee sitten joskus perässä.

Vajaa vuosi sitten Heidin ja minun pitkäaikainen haave toteutui, kun Traconin World Cosplay Summitin karsinnassa napsahti yllättäen voitto. Kolme viikkoa sitten haave konkretisoitui oikeasti unelmaseikkailuksi, kun lähdimme matkalaukut pukuja täynnä kohti Japania.

Mikä tämän kaiken kirjoittamisesta tekee vaikeaa, on se että alan vollottamaan heti kun ajattelen miten upea reissu oli, miten uskomattomiin ihmisiin sain tutustua ja miten ainutkertainen mahdollisuus tämä oli. Olen ollut kotona jo viikon, mutta edelleen herään joka aamu luullen, että olen Nagoyassa ja että hotellin aamupala misokeittoineen odottaa ja joka yö seikkailen unissani pitkin Japania.

Varsinainen matkapäiväkirja, jossa jokaisesta päivästä kerrotaan jotain, löytyy CFT:n blogista.  Kuten tekstin asiallisuudesta ja sivulauseviidakoiden vähyydestä voi päätellä, kirjoittajana toimi Eetu, minä ja Hootti kertoiltiin juttuja ja kommentointiin lopullisia kirjoituksia. Näin jälkikäteen olen hurjan kiitollinen siitä, että tuota matkakuvausta tuli tehtyä, koska monet muistot alkavat tässä vaiheessa jo muuttumaan yhdeksi nostalgiamuussikasaksi, jossa yhtä päivää on vaikea erottaa toisesta. Pyrimme myös olemaan aktiivisia niin twitterissä kuin facebookissakin koko reissun ajan, joten semmoista vähemmän asiallista settiä löytyy esim tästä Hootin tekemästä storyfista. Aikaerosta huolimatta meidän toilailuja oli ilmeisesti ihan hauska seurailla ja tarkoituksena oli tosiaan tuoda koko reissu myös jotenkin kaikkien meitä seuraavien suomalaisten ulottuville, muutenkin kuin vaan päivän päätteeksi blogiin koottuna.

Kaiken kaikkiaan reissuhan meni ihan loistavasti. Äkkiseltään muistan ehkä kaksi pienempää aikatauluhäikkää ja kerran kun jäätiin ilman ruokaa kun ei oltu tarpeesi röyhkeitä, muuten kaikki sujui ihan täydellisesti. Puvut oli lähestulkoon ehjiä, pysyivät päälle eikä kukaan kuollut edes kuumuuteen, vaikka pikkaisen kyllä punaisella matolla kuumottikin. Edellisten vuosien tiimit voitte nyt vetää tähän "SILLOIN KUN ME OLTIIN SIELLÄ" muistelut, koska oikeastihan tämä vuosi oli poikkeuksellisen viileä. Toisen päivän lentokenttäilyä lukuunottamatta kaikkina päivinä lämpötila oli oikeasti ihan inhimillinen, varsinkin kun siihen tottui parissa päivässä.

Taisi olla torstai, päivä ennen finaalien harjoituksia, kun useammankin maan tiimin kanssa puhuttiin siitä, miten on oikein pitänyt muistuttaa itselleen että ainiin, täällä tosiaan on tämä kisakin. Yhteinen aika tuntui pikemminkin isolta Cosplay Summer Campilta, jossa eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten kanssa pääsi jakamaan yhteistä aikaa, ajatuksia ja kokemuksia cosplaysta ja kaikesta muustakin.

WCS:n voi lähteä hyvin erilaisilla asenteilla mukaan, ja meille oli alusta asti selvää lähteä sinne kokemaan hieno seikkailu, hankkimaan uusia kontakteja ja ystäviä ympäri maailmaa ja pitämään hauskaa. En muista menneestä kesästä oikeastaan mitään ennen häitä, kun istuin vaan kaikki päivät sisällä vain ompelemassa (en siis hääpukua vaan cosseja), mutta heti kun matkalaukut oli pakattu, jätin kaiken pukustressin Suomeen. Joo ihan varmasti puku olisi voinut olla vielä parempi ja esitys olisi voinut mennä paremmin, mutta olen niin onnellinen, etten käyttänyt sekuntiakaan reissun ajasta turhaan kisasta murehtimiseen. Vaikka WCS on tullut kisanakin hurjasti eteenpäin alkuvuosistaan, niin ei tuomarointi ja arviointi vieläkään ole mitenkään ongelmatonta ja itsensä säästää paljolta turhalta stressiltä, kun ei lähde sinne hampaat irvessä voittamaan. Tai näin minä ainakin päätin tehdä, toki joku muu voi saada parhaat kiksit edustusreissusta nimenomaan keskittymällä vaan siihen kisaamiseen, eikä nytkään suinkaan ihan kaikki tiimit viihtyneet huonebileissä aamuviiteen lähes joka päivä, vaan pysyivät enemmänkin omissa oloissaan.

Meille työnjako Hootin kanssa toimi oikein hyvin, Hootti hoiti karaoken ja animeburgeroinnin, minä kuulemma päihitin kevyesti Elffinkin (lälälälää) nukkumalla keskimäärin neljä tuntia yössä ja parhaani mukaan karistamalla hotellin huonebileissä kaikkia kuvitelmia hiljaisista ja syrjäänvetäytyvistä suomalaisista. Toki tällä hetkellä kärsin siitä, en niinkään univajeen takia vaan koska kaipaa ihan älyttömästi kaikkia niitä ihmisiä, keiden kanssa vietin ihan mielettömän upeita hetkiä. Mikään automaatio tämä wcs-perheen kehittyminen ei ilmeisesti ole, useampana vuonna mukana olleet organisaattorit ihmettelivät pitkin viikkoa sitä, miten nopeasti tiimit hitsautuivat yhteen ja me-henki, joka tavallisesti löytyy vasta viimeisen päivän onsen-vierailun aikana, löytyi lähes heti reissun alussa.

Sikäli mikäli ette ole meitä missään somessa seurailleet, niin voin raapustaa nopean tiivistyksen ( HAH HAH ei ole nopea eikä kovin tiivis) koko reissusta vaikka parilla kännykkäselfiellä varustettuna (lisäsin facebookkiini 117 selfietä reissusta, ja siitäkin oli jo osa karsittu pois :P).

Kaikista peleistä joita olisin voinut ostaa matkapelattavaksi, ostin sit ikuisuusrakkauteni FFVIIIn. Pelattua tuli pelkästään lennoilla, muuten ei ollut nimittäin tekemisestä puutetta.

Torstaina oli lentelypäivä, kun ensin iltapäivällä matkustin helteiselle Rissalan kentälle ja puksuttelin pienellä lentiskalla Helsinkiin. Matkalaukkujen kohtalo ahdisti jatkuvasti, kun Helsingissä en niitä nähnyt vaan piti vaan luottaa niiden siirtyneen oikeaan koneeseen siellä. Helsingissä odottelivatkin Hootti ja Eetu, joiden kanssa juttujen taso koko reissun ajan oli äärimmäisen korkea ja sivistynyt, emme mahtaneet sille mitään että niidel lähetti henkensä välillä seurueeseemme. Tanskan tiimin kanssa oli jo sovittu treffit lentokentälle, mutta löysimme lähtöportilta vielä kaksi muutakin tiimiä, joten kansainvälinen fiilis iski heti ja erityisesti tanskalaiset olivat vaan niin ihania heti ekasta hetkestä alkaen, että en edes kestä.

Lento Nagoyaan kesti 9 tuntia ja unirytmitaktikointini toimi, eli olin nukkunut vain pari tuntia edellisenä yönä ja sammahdin lentokoneessa suunnilleen kuuden tunnin katkonaisille unille, joiden ansiosta ensimmäinen päivä Nagoyassa, eli perjantai sujui ilman päiväunia täydellä teholla. Perillä lentokentällä iski jo all dem feels kun tapasin Saksan Annan, jonka kanssa olimme tutustuneet jo Eurocosplayssa kaksi vuotta sitten. 

Oltiin alusta asti ihan todella fiksuja.

Bussimatka hotellille meni silmät ymmyrkäisinä maisemia tuijotellen, kun kaikki näytti ihan kuin suoraan animesta otetulta! :D Nagoya International Hotel oli tosi mukava hotelli, tuntui olevan lähellä kaikkea, tai kaikki tarpeellinen oli lähellä hotellia. Huone oli juuri riittävän kokoinen kahdelle ihmiselle ja kymmenelle puvulle. Tiimit oli siroteltu osittain pitkin hotellin eri kerroksia, mutta me satuttiin onneksi käytävälle, jonka varrelta löytyi puolentusinaa muuta maata, joten kauaksi ei tarvinnut lähteä huonebileitä viettämään.

on nom nom

Hotellilla ekaa kertaa

Meidän ekan päivän "no käväistään katselemassa kaupukia vähän" retki kesti kuusi tuntia ja kiertelimme kaikki Osun pakolliset kaupat Bodylinesta Mandarakeen läpi. Ostin uudet kengät pari päivää ennen reissua ja onneksi sattui tuurilla sekä halvat että hyvät kengät. Osun ostosparatiisiin on suunnilleen vartin kävely hotellilta, ja me reippaina tytyinä käveltiin se aikamoisen monta kertaa reissun aikana. Tämä taisi olla reissun ainoa ilta, kun oikeasti mentiin suunnitellusti ja yhtä aikaa nukkumaan ihan inhimilliseen aikaan, kun lentokoneessa nukutut tunnit eivät ihan kunnon yöunta vastanneet. Lauantain puvut piti myös katsoa vielä kuntoon ennen unia, pikkaisen fiksailujahan ne vielä vaativat.

 

Lauantai oli ensimmäinen varsinainen päivä ja se alkoi yhteisellä infolla, jossa infoiltiin reissun aikataulusta ja kaikesta mahdollisesta tarpeellisesta. Sen jälkeen tuntui aavistuksen pöhköltä lähteä bussilla takaisin lentokentälle, josta juuri edellisenä päivänä oltiin tultu. Meillä oli pari tuntia aikaa vaihtaa puvut päälle ja aika riitti paremmin kuin hyvin. Iso osa päivästä tuntui olevan odottelua ja satunnaisia valokuvia varten poseeraamista lentokentän odotustiloissa.

Alkuinfoa

Varsinainen pääeventti oli käydä esittäytymässä lavalla, jonka etuosa oli täyttynyt otakukansasta joka ei tainnut kyllä olla katsomassa meitä vaan ääninäyttelijöistä ja kalaa selässään kantanutta maskottia. Hootti hurmasi kaikki puhumalla japania, minä en. Oli ihana huomata miten yleisö tunnisti meidän Chuunibyou hahmot ja hymyileminen ei vielä sattunut poskilihaksiin tuossa vaiheessa. Vähän turhan in-character-poistumisen jälkeen (Nibutani onnistui kiskomaan osan Dekomorin tukasta, hups) oli hetken odottelua taas ennen kaikkien tiimien kokoontumista yhteiskuvaan, jota seurasi peljätty ulkoilmaosio.

Nibsukka

Lentokentän sisätiloissa oli nimittäin tietysti ilmastointi, ja vaikka siellä meinasikin silti pakahtua, ei se ulkona odottanut suora auringonpaiste ja reilut 38 helleastetta houkutellut. Paitsi että sitten kun sinne pääsi ja oltiinkin puolivarjossa ja satunnainen tuulenvire vielä mukavasti hulmutteli Nibutanin kaapua, oli poseeraaminen oikeasti hauskaa. 

Maailman söpöimmät pikkuiset odotteli meitä että saivat pyytää yhteiskuvaa. (joka otti Eetu)

Kokemuksena se oli jotain ihan uutta, ajantaju katosi täysin kun kestohymy naamalla piti poseerata vuoronperään kymmenille kuvaajille. Yhteiskuvan jälkeen päästiin sisälle viileään vaihtamaan vaatteita ja siirtymään yläkertaan tervetuliaisjuhlaan, jonka opiskelijat olivat järjestäneet meille. Oli ihana hahmottaa ensimmäistä kertaa kuinka paljon meitä kisaajia ja muuta porukkaa oikein olikaan, mutta nimet ja kasvot eivät vielä erityisen hyvin pysyneet mielessä. Salmiakkia maistatettiin ja ilmeet vaihteli ihastuksen ja inhon välillä, kuten aina. 

Tervetulopirskeet

 

 

Eetu oli ihan uskomaton, pystyi nukahtamaan ihan hetkessä.

Ihan ihmisten aikaan busseiltiin takaisin hotellille, jossa Hootti lähti karaokeen ja minä tutustumaan muihin tiimeihin ja organisaattoreihin. Japani on kätevä maa kun jos perunalastut loppuu kesken yön, niin saa lähikaupasta milloin vaan lisää. Karaokeiltiin ihan omatoimisesti, katseltiin Sailor Moonia ja parannettiin maailmaa aamuviiteen asti.

Paras ystäväni. Ja ainiin, toinen paras ystäväni, jonka ansiosta aamuselffiessäkin näytän ihmiseltä, oli ripsenpidennykset, jotka otin ennen häitä Suomessa. Tätä kirjoittaessa ne on jo varisseet, mutta koko reissun ajan ei tarvinnut huolehtia irtoripsistä tai ripsiväristä, kätevintä ikinä. Kuopiolaisilla suosittelen Charisman Jossun tekemiä ripsiä, ihan mielettömän upeat räpsyttimet :3 Harmi ettei oma kukkaro anna myöten ylläpitää näitä ihanuuksia.

Seuraavana aamuna löysin uuden parhaan ystäväni eli Pocari Sweatin, jota joinkin koko reissun ajan jatkuvasti, että edes osa helteen ja hikoilun kadottamista suoloista ja kivennäisaineista olisi palautunut. Saberin panssarit olivat ottaneet osumaa reissussa ja vietin aamupäiväni niitä fiksaillen parhaan kykyni mukaan samalla kun silittelin USAn lainaraudalla pukuja edustuskuntoon. Sunnuntain varsinaisena hommana oli introvideoiden kuvaaminen finaalia varten ja ne hoidettiin esiintymisjärjestyksessä, eli meidän videoaika oli vasta viiden aikaan. Kivasti kerittiin käydä syömässä ja vähän shoppailemassa. Videon kuvaaminen oli hauskaa ja oltiin lopputulokseen oikein tyytyväisiä, vaikka eihän se vetänyt vertoja Brasilian banaanijutuille, joille hihittelen edelleen.

Normaali päivä hotellikäytävällä.

Om nom nom

Minutkin saatiin houkuteltua viettämään iltaa karaokeen, vaikka japanilaisten biisien laulaminen ei olekaan omaa erityisosaamistani. Tai no laulaminen yleensäkään ei kuulu osaamiseeni, mutta lurittelin eyesonmeet ja spicegirlsit läpi ilman isompia ongelmia. Konseptina karaokehuoneet olivat ihan loistavia, kyllä noissa mieluummin lauleskeli kuin paikallisen räkälän pikkulavalla humalaisten keskellä.

Yöllinen Nagoya

Hämmentävin mainostaulu. Melkein voisin cossata tuota.

Ole ainoa laulaja = olet paras laulaja.

Maanantai oli koko reissun ainoa edes potentiaalisesti ikävä päivä, eli pukutuomarointipäivä. Meidän tuomarointiaika oli taas iltapäivällä, joten kerittiin käväistä aamupäivä taas ulkona ja laittautua sitten ihan rauhassa. Tuomaroimassa oli 22 kisaajamaan organisaattorit poislukien tietysti oman maan tuomari ja olimme jo etukäteen valmistelleet ja toimittaneet powerpoint -esitykset pukujen valmistamisesta ja hahmovalinnoista. En tiedä miksi jännitin tuomarointia ihan sikana, varmaan osittain siksi kun alkupään tiimit tulivat tuomaroinnista niin maansa myyneinä ja ahdistuneina. Minua ahdisti ja jännitti tasan siihen hetkeen asti että oikeasti oivalsin ison osan tuomaristoa olevan niitä samoja tyyppejä, joiden kanssa olin hengaillut jo parin päivän ajan huonojen juttujen säestämänä, eli heitä oli ihan turha jännittää. Rentouduin siis kertomaan puvusta ihan vapautuneesti ja olen erityisen ylpeä Fifty Shades of Black vitsistäni, jolla kuvailin Saberin puvun värimaailmaa. Kymmenen minuutin esityksen jälkeen tuomarit kyselivät kysymyksiä ja tulivat katsomaan pukua läheltä, tsekkaamaan ne kuuluisat sisäsaumat ja kokeilemaan proppeja.

Koko homma oli ohi paljon nopeammin kuin olisin uskonutkaan ja fiilikset olivat varsin positiiviset. Tiedän itse pukuni kaikki puutteet varmasti paremmin kuin kukaan tuomari, mutta tuomarointi tilaisuutena tuntui kivalta. Sitten oli vuorossa pukujen ja proppien punnitseminen, joka tänä vuonna koski kaikkia tiimejä. Hootti vaihtoi koko pukunsa siviilivaatteisiin ja punnitsi ne laatikossa, minä kävelin punnitukseen puku päällä ja jouduin sitten paljastelemaan oikeaa painoani. Panssareistaan huolimatta Saber ei kyllä kovin paljoa painanut eli mitään huolta sen suhteen, että painorajat olisi paukkuneet, ei ollut.

Lyhyen haastattelun jälkeen kävimme läpi finaalin valotoiveet ja muun lavatekniikan. Koska Eetu oli Suomen tuomarina kiinnin tuomaroinnissa, oli Hootin japanintaidosta todellakin hyötyä. Olisi asiat ehkä selvinneet tulkanneen opiskelijankin avulla, mutta nyt kaikki sujui huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin. Sitten odoteltiin Saksan tiimin kanssa pari tuntia haastattelua, jota ei koskaan tullutkaan ja minäkin vaihtauduin siviileihin. Käväistiin syömässä parin muun tiimin kanssa ulkona jotain ruokaa jonka nimestä tai varsinaisesti sisällöstäkään en ollut varma. Tilailin oikeastaan koko matkan ruokia vaan osoittelemalla kuvia ja aina sain oikein hyvää sapuskaa eteeni.

Ruokaa, taas!

Tiistai oli suurimmalle osalle tiimeistä vierailupäivä, mutta meille ihan kokonaan vapaa. Vähemmän yllättävästi suuntasimme Osuun, jossa shoppailimme sydämiemme kyllyydestä ja jossa huokailin Ufotable cafeen sisustukselle ja drinkeille ja kaikelle. Käväistiin myös hotellin viereisessä maailmanpyörässä, jossa molemmat muistettiin pelkäävämme korkeita paikkoja ihan sikana. Illalla muiden tiimien palattua mentiin parinkymmenen hengen poppoolla karaokeen, jossa lauluvuoroja oli vähemmän mutta tunnelma sitäkin parempi. Me mentiin nukkumaan kuitenkin ihan säädylliseen aikaan, koska seuraavana aamuna kutsui Tokio.

"Hups"

Arvaa drinkki -kisa, joka ei ole kovin vaikea.

Tänä vuonna tiimit saivat etukäteen toivoa mihin vierailukohteesen tahtovat lähteä. Niin paljon kuin Nagoyankin kohteet olisivat houkuttaneet, oli meille selvää että Tokio oli ykkösvaihtoehto. Oltiin kyllä todella yllättyneitä, että päästiin sinne, kun ajattelin sen olevan se halutuin kohde. Jälkikäteen oivallan kyllä suurimman osan tiimeistä jääneen Japaniin kisahommien jälkeenkin ja reissanneen Tokioon omia aikojaan eli heillä ei ollut mikään pakko päästä sinne juuri kisaviikolla. Me kun oltiin vaan nuo kymmenisen päivää, oli ihana päästä piipahtamaan edes päivän ajaksi katsomassa oikeasti suurkaupunkia.

Saatettiin ehkä näyttää innokkailta turisteilta koko matkan ajan, kun kaikki Shinkanshen pikajunasta Fuji-vuoreen oli mieletöntä ja parasta ikinä. Ja ne Tokion pilvenpiirtäjät! Matka Tokioon kesti junalla vain puolisentoista tuntia ja perillä meidät (siis Suomen tiimi, Meksiko ja Kiina) vietiin Japanin ulkoministeriöön vierailulle. Tai näytille. Paikanpäällä oli puoli tuntia aikaa vaihtaa cosplayasut päälle, ja onneksi olimme taktikoineet helpot puvut mukaan. Tai oltiin harjoiteltu puvusta toiseen sujahtamista niin paljon. Suomen tiimi oli ainoana ajoissa valmiina ja Oravatäti pääsi oikeasti kymmenien tv- ja lehtikameroiden eteen oravoimaan. Tapaaminen korkea-arvoisen virkamiehen kanssa taltioitiin tarkasti ja noin miljoonan kuvan ja vajaan puolen tunnin jälkeen homma oli ohi. Puvuista pois sujahtaminen sujui vielä pukemistakin nopsemmin ja muistin jopa pestä oravan viikset pois.

Oravatäti ja Reiska, just osuvat valinnat viralliselle vierailulle.

Tokio oli aivan erilainen kuin pikkukaupungilta tuntunut Nagoya arkkitehtuuriltaan, ihmismäärältään ja myös länsimaisten turistien määrässä. Nagoyassa ei juuri länkkäreitä oman poppoomme lisäksi näkynyt, Akihabarassa niitä käveli vastaan huomattavasti enemmän. Töllisteltiin silmät lautasina kaikkea ja noh, näytettiin varmaan turisteilta. Kolmen tunnin vapaa-aika ennen takaisin Nagoyaan junailua meni siis pyöriessä ja Akihabaran ilmaan haistellessa (ja meidotytyjä tuijotellessa), shoppailua ei edes tullut tehtyä (...ainakaan paljon) kun rahat oli hassattu jo Nagoyassa. Junamatkalla takaisin koko Suomi larppasi japanilaisia, eli nukahdeltiin aina kesken lauseen ja blogikirjoitusten. 

 

 

Mutta hyvä että nukuttiin, sillä hotellilla ei odottanutkaan rauhallinen ilta vaan lähdettiinkin koko porukalla syömään ja juomaan! Oli huippua päästä kaikkien kisaajien ja organisaattoreiden (tai no melkein kaikkien, muutama tiimi taisi jäädä hotellille) kanssa viettämään rentoa iltaa ja syömään samalla japanilaisia ruokia, vaikka ruokatarjoilu vähän hidastelikin aluksi väkimäärä valtavuuden takia. Oli mahtava tutustua paremmin niihinkin tiimeihin, joiden kanssa ei ollut aikaisemmin ehtinyt vielä viettää niin paljon aikaa ja pilkkopimeässä yössä hotellille yhdessä kävelemisen muisteleminenkin saa miut hymyilemään.

Alex ja Will-power

 

Torstai oli opiskelijoiden päivä, eli jakauduimme pariin ryhmään ja osa lähti ostoskeskukseen kauemmaksi kaupungista, osa temppelille ja me suuntasimme isoimpana lössinä Osuun, tällä kertaa metrolla. Jälkiviisaana jos oltais tiedetty miten omatoimisesti siellä Osussa tuli käytyä ennen tätäkin päivää, oltaisiin ehkä valittu jokin toinen retki, mutta nyt oli kyllä ihan hauskaa kierrellä jo tutuksi tulleita katuja ja käydä ensimmäistä kertaa cosplaykahvilassa. Hillitsin itseni figuurikaupoissa, vaikka mieli olisi tehnyt ostaa niin paljon niin kauniita asioita  ;__; Oli tosi jännää koko reissun ajan bongailla hyllyiltä tuttuja hahmoja ja varsinkin tuttuja pukuja jotka oli joskus itse tehnyt. Ostinkin vaan sellaisia figuja, joita olen joskus cossannut, enkä niistäkään todellakaan kaikkia, koska olisin ollut vararikossa ihan heti.

Cosplaykahvilan kuuttilätty

Ruokalistatkin näytti niin näteiltä Japanissa

Yhteisen päivän päätös oli ihan kauhea, eli me mentiin kummitustaloon käymään. Minä pelkään ihan kaikkea säikyttelyä ja kaikki lällyimmätkin kauhuelokuvat on ihan hirveitä jos niissä säikytellään. Opiskelijat olivat kuitenkin meille ostaneet kauhutalokierroksen ja ajattelin että no pitäähän sitä olla kohtelias ja mennä se kokemaan, eihän se niin paha voi olla. Ulos asti kuuluvat kauhun kiljunnat kyllä vähän antoivat olettaa muuta. Opiskelija-oppaamme Rio lähti urheasti minun ja Heidin kanssa, vaikka kuulemma pelkäsi ihan yhtä paljon kuin minä. Heidi kulki edelle tyynenä kuin viilipytty, perässä Rio joka puristi Heidin olkapäitä ja nyyhkytti ja viimeisenä minä, joka rutistin Rion melkein keskeltä poikki ja huusin melkein jatkuvasti. Olipahan kokemus, mutta ei koskaan enää :D

Tuossa vaiheessa vielä hymyilytti kun jono oli pitkä.

Hotellilla ehdittiin vain nippanappa vaihtaa vaatteet kun pitikin jo kavuta bussiin ja suunnata viralliseen yhteiseen karaokeiltaan. Hootti ja Eetu hoitovat Suomen laulupuolen edustamisen, minä taisin erehtyä tanssimaan illan loppupuolella. En voi kuulla We are the Worldia enää ilman että pillahdan itkemään. Reissun ekat itkut taisi tuolla tuolloin, tosin syytän täysin Brasiliaa, niiden vika.

Love :3

Perjantaina muistettiin että ainiin, onhan täällä tämä kisakin, kun päästiin uudelle kisapaikalle katsomaan paikkoja ja treenaamaan. Paikka oli todella upea, pukuhuoneet mahtavat ja muutenkin tilaa liikkua ja olla riittävästi. Ja ilmastointi ja sisätila niin, että valot yms toimi moitteettomasti. Treenailtiin alku- ja loppuhässäkät ja sitten jokainen tiimi sai oman 10 minsansa käydä esitys kerran tai kahdesti läpi, sitten vedettiin vielä lohkot läpi ilman taukoja. Fiilikset oli ihan mahtavat lavalle pääsemisestä ja lauantain kisa tuntui paljon todellisemmalta nyt. Illan otin rauhallisesti vaahtokylvyssä ja animua katsomalla, mikä oli oikein fiksua. Lauantai oli nimittäin tosi pitkä päivä.

Heltinpätsivalot lavalla.

Ja taas ruokaa.

Punaisen maton paraatin ja finaalin laittaminen samalle päivälle on tietysti ymmärrettävää tapahtuman kannalta. On kiva saada paljon tapahtumia mahdollisimman tiiviisti, että paikallisilla on katsottavaa, mutta cosplayaajan kannalta olisi tietysti ollut kiva jos saman päivän aikana ei olisi tarvinnut vaihtaa pukua ja olla skarppina kahdessa tehtävässä. 

Reikan kuvaamina

Lyhyet videopätkät kaikista tiimeistä paraatissa löytyy täältä:  http://www.crunchyroll.com/anime-news/2014/08/07/video-clips-from-the-world-cosplay-summit-red-carpet

Punaisen maton paraati oli aivan mielettömän ihana kokemus ja tykkäsin älyttömästi siitä, miltä meidän puvut näytti varsinkin yhdessä. Pukuvalinnat olivat ilmeisen yllättävät, ottaen huomioon miten moni paikallinen kävi kommentoimassa miten hienoa on, että Horisontista keskellä ei mitään pukuillaan ja samoja kommentteja ollaan saatu nyt jälkikäteen netissäkin. Sään kannalta puvut eivät olleet hyvä valita, kun paljasta ihoa ei ollut ollenkaan ja kaikki osat vuoritettuja, jos lämpötila ei olisi ollut niin vähän kuin mitä oli (varmaan vaan kolmisenkymmentä astetta ja pilvistä), olisin kuollut. Nyt olin vaan tuskainen. Oli ihan todella hämmentävää kävellä kameroiden edessä, mutta vaikka poskilihaksiin pian sattuikin, tykkäsin joka sekunnista. Kävelykiekan jälkeen meidät vielä yhteiskuvailtiin ja jossain tunnissa koko homma oli ohi. 

Jee jee :3

Kylmän suihkun kautta oli aika lähteä finaalipaikalle, tällä kertaa busseilla. Vaihdoin itse Saberin päälle panssareita vaille jo hotellilla, koska puku on päällä niin mukava että siinä hengailee mielellään pitkiäkin aikoja. Finaalipaikalla varmisteltiin viimeiset jutut ja kipitettiin avajaisiin. Tuntui tosi jännältä ajatella, että kaverit Suomessa näkivät kaiken livenä, yritin olla turhia miettimättä kameroita vaan enemmänkin paikalla ollutta yleisöä. Alkuseremonioiden jälkeen laitoin Saberin panssarit päälle ja olisin kokenut kuumuuskuoleman, ellen olisi löytänyt ihanaa tuuletinta jonka vieressä hengailla. Odottavan aika ei ollut edes kovin pitkä, ja oma vuoro tuli vääjäämättä. 

Kunhan löydän introvideon jostain, kerron kyllä teillekin!

Lavapelottelua. Finaalipuvuista on muuten varmaan vähiten vielä kuvamateriaalia.

En muista lavalta oikeastaan mitään :D Esitys oli treenattu niin monesti, että sitä ei osannut enää siinä vaiheessa jännittää, vaikka koko odotteluajan olivat polveni lyöneet loukkua ja maha kääntynyt kippuralle jännityksestä. Toki jotkin jutut esityksestä jäivät vähän harmittamaan, mutta yleisö tuntui tykkäävän ja meillä oli hauskaa ja ne olivatkin meidän isoimmat tavoitteet. 

Hohohoo, kuolitpas.

Paitsi ettei kuollutkaan ja sain turpaani :/

Vähensin taas panssareita loppuseremoniaa varten ja pirhanan brasilialaiset itkettivät taas. En osaa sanoa juuri mitään voittajavalinnoista, kun en vieläkään ole ehtinyt katsomaan kaikki esityksiä tai pukuja. Homma saatiin pakettiin ja pukuhuonekäytävä kasteltiin kyynelillä ja sitten käveltiin hotellille päin. Tarkoituksena oli lähteä juhlimaan Venäjän tiimin kanssa mutta sen sijaan nukahdin täysissä pukeissa ja tällingissä Heidin sängylle. 

Brasiliaa ja USA heti esitysten jälkeen.

Mikä saattoi tietysti olla ihan hyväkin asia, sillä seuraavana päivänä oli viimeinen varsinainen cosplayhomma, parin tunnin mittainan Osu paraati, joka nimensä mukaisesti kulki pitkin Osun ostoskortteleita. Tällä kertaa pukuvalinta oli paras mahdollinen, Mori Summer oli viileä ja nätti puku pitää päällä, ainoastaan kegät derppasivat kun en ehtinyt ompelemaan nyörejä kiinni sukkahousuihin. Mutta paraati oli ihana ja jotenkin ihan toisesta maailmasta, kun ihmisiä oli kameroineen niin hurjan paljon kaikkialla ja ne jo tutuiksi tulleet kadut oli nyt muuttuneet paraatikäyttöön. Olisin voinut kävellä reitin vaikka kolmesti! 

Eetu kuvasi eteeristä muikelteluani.

Paraati oli ohi alkuiltapäivästä ja loppupäivä olikin sitten vapaata. Käväistiin Hootin kanssa vielä kerran kaupungilla, samoilla kaduilla joilla pari tuntia aikaisemmin kirmattiin cosplayasut päällä ja ihasteltiin nyt muiden pukuja. Viimeiset tulijaisostokset tyhjensivät kukkarot hyvin tehokkaasti ja hotellilla odotti se pelätty haaste saada kaikki tavarat pakatuiksi matkalaukkuihin. Yllättävää kyllä se onnistui varsin hyvin vain hiukan väkivaltaa käyttäen ja huone saatiin siistittyä varsin mallikelpoiseksi. Hootti karkasi karaokeen, joten huonebileet valtasivat meidän huoneen alkuillaksi ja loppuyö menikin huoneesta toiseen kipitellessä. Ysärimusiikki oli parasta, pitkin yötä auki olevat kaupat oli parasta, saksalaisten hämmentävät juomatavat oli parasta, "alkoholi ei vaikuta minuun lainkaan"-illuusiossa elävät ihmiset oli parasta!

Suomen huone olikin kansanvälinen huone.

Aamu koitti ehkä vähän turhan aikaisin ja ensimmäistä kertaa jätin aamupalan välistä. Unet maittoivat siihen asti, että kymmeneltä piti luovuttaa avain. Parin tunnin aulapalloilun jälkeen todettiin että eihän tästä minnekään olla lähdössä ennen kahta, joten kirmattiin vielä kerran kauppaan, josta  Hootti osti itselleen ruumiin. Alankomaiden tiimille piti sanoa heippa jo tässä vaiheessa, muut tiimit ja iso osa organisaattoreista suuntasi kohti onsenia, eli pakollista kylpyläjaksoa. Special tourin nimellä olleesta viimeisestä illasta oli pitkin reissua kuullut suuria lupauksia ja tarinoita ja olihan tuo kaikkien kertomusten mukainen. What happens in special tour, stays in special tour. 

Kylpyläkulttuuri oli helppo sisäistää suomalaisen saunaperinteen osana ja kuumassa vedessä lilluminen ihanian ihmisten ympäröimänä samalla kun katselee merelle, jonka yllä lentää kotka oli aika eeppistä. Kylvettiin, syötiin, leikittiin ilotulitteilla, kylvettiin lisää ja vietettiin ihanaa aika yhdessä aamuun asti. Neljän aikaan suurin osa suuntasi nukkumaan, mutta kun bussin lähtöön oli vain reilut kaksi tuntia aikaa, päätin itse valvoa samalla koko yön ja sanoa kunnolla ja perusteellisesi jäähyväisiä kaikille niille vielä hereillä olleille ihmisille, joista oli tullut ihan hirmuisen läheisiä ja tärkeitä noinkin lyhyessä ajassa. Itkin siis kaksi tuntia ihan hervottomasti ja nyyhkyttelin koko matkan lentokentälle. Suurin osa tiimeistä lähti onsenista vasta myöhäisemmällä bussilla, mutta meidän lento lähti jo niin aikaisin, että missattiin koko kollektiivinen hyvästely myöhemmin aamulla. Tavallaan parempi näin, oisin ollut ehkä vielä enemmän rikki kun kaikille olisi pitänyt sanoa heipat samaan aikaan. 

Merimaisemia onsenin läheltä

Lentokentällä derppailtiin vähän matkatavaroiden kanssa, kun Suomesta Japaniin ihan normaalina lisämatkatavarana lentänyt miekka olikin nyt sitten muka liian iso ja maksoi reilusti enemmän. Melkein ois kannattanut ehkä jättää se suosiolla Japaniin. No maksoin itseni kipeäksi ja lennon lähtiessä simahdin tuoliini nukkumaan. Koko lentomatka meni unen ja valveen välimaastossa ja perillä Helsingissä ei juuri ollut hajua mikä vuorokauden aika tai päivä edes oli kyseessä. Pahimpia hetkiä oli sanoa heippa Heidille ja avata mobiilidata kännykkään, kun facebook täyttyi kuvista ja viesteistä ihmisiltä, joita oli jo ihan kamala ikävä. Lento Kuopioon oli onneksi lento kotiin ja kotiin on aina ihanin palata. Olisin kyllä voinut ottaa parin viikon loman vielä ennen töiden alkua, nyt vajaa viikko ei oikein toiminut vielä akkujen lataamiseen.

En tiedä tulenko sen kummemmin kirjoittelemaan puvuista ja niiden valmistamisesta, jotenkin juuri nyt tuntuu ettei niistä ole mitään erityisen merkittävää edes kerrottavana. Olen tyytyväinen kaikkiin pukuihini kerrankin, varmaan osittain siksi että niihin nyt liittyy niin vahvasti upeita muistoja, mutta en tiedä tulenko noita Suomen maaperällä kovin usein pitämään. Mori Summer kyllä on ihanan kevyt ja helppo asu melkein mihin vaan ja jesmo vähän puheli, että saattaisi myös tehdä Horizontti hahmon jonka kanssa olisi kiva Asamaa kuvauttaa.... 50 Shades of Black eli Saber oli puvuista muuten ainoa, joka kärsi kotimatkasta ja jos neitiä meinaan jossain conissa vielä pitää, pitäisi sekä kengät että peruukki fiksata aikalailla kokonaan. Toisaalta voisin tekaista kengät ilman panssareita, koska tykkään takkimekkoasiasta panssarittomanakin.

Iris ennusti, että WCS:n jälkeen iskisi jopa minulle hetkellinen cosplayn yliannostus, mutta höpö höpö, alle vuosikausi kotiinpaluun jälkeen olin jo uusien pukujen kimpussa. Olen pitänyt itseni niin tiukassa "Vain WCS-puvut on sallittuja, muita ei saa edes ajatella" narussa jostain maaliskuusta asti, että aivoni suorastaan lauloivat hallelujaa kun ne nyt luvallisesti saivat aloittaa tekemään neljää pukua yhtä aikaa. Traconiin on siis takuuvarmasti tulossa jotain uutta, jos tuo pirullisesti alkava työ ei vaan uuvuta miuta liikaa.

Ei ole mikään salaisuus, että olemme Hootin kanssa Traconissa tuomaroimassa WCS-karsintaa. Yritän itkeä kaikki itkuni pois ennen sitä, etten purskahtele kesken tuomarointia kovin pahasti vollottelemaan kun mietin miten ihanalle seikkailulle joku pari pääsee.

Ihan hurjasti kiitoksia kaikille tsemppaamisesta ja meidän seuraamisesta. Erityiskiitos ihanille Satulle ja Päiville, jotka antoivat vinkkejä koko vuoden ajan ja kannustivat ihan alusta loppuun asti! Oli upeaa kuulla edellisen vuoden kokemuksista ja saada jatkuvasti tsemppausta, kiitos tuhannesti siitä! Pyrimme vuorostamme olemaan tukena ja turvana tulevalle tiimille ja kirjoittelemme jo nyt vinkkilistaa ja muuta tarpeellista ensi vuotta varten. 

Huuh. Kirjoittamisen jälkeen olo oli tyhjä ja kuvasin vielä videon niille, keiden suomenkielentaito ei ole parhaimmillaan. Oppilaat voitte ottaa sen enkun kuunteluharjoituksena. En muuten itke (tuossa) videossa, ennen ja jälkeen sen kuvaamista kyllä :D

Blogi herää henkiin pian taas, miljoona juttua ois kirjoiteltavana! Mikäli on mitään kysytävää WCS:stä, niin ei muuta kuin kommenttia tänne päin, törmistäydyn kommentteihin vastaamisessa tässä läpipäivinä myös kun käyn ne läpi, samoin kaivan tuomaripaperini esille ja koluan sähköpostini kesän ajalta :)

Ilona

Didn't understand anything? Here's summary:

And if it's not working, heres the link: https://www.youtube.com/watch?v=tLDqj-riXqc