"Miks me ei voitettu? IHAN TYHMÄT TUOMARIT!"

No nyt kun olen saanut tuon murheenkryynini eli Cleyran tanssijan kuvattua, voin palailla Yukicon kaksipistenollaan ja puvun aiheuttamiin fiiliksiin ja pähkäilyihin. Eli cosplaykisaamiseen ja voittamisjuttuihin.

Otsikkohan on lähes suora lainaus nti 5v:n suusta kun Yukiconin ryhmäcosplaykisa oli ohi. Helinän cosplaykisahistoriahan oli siihen mennessä ollut 100% voittoputki, kun vuosi aikaisemmin Ponyo oli hurmannut internetkäyttötaitoiset oppila--- ihmiset. Neidillä oli ja on siitä asti ollut halu päästä lavalle uudestaan, ja kun Yukicon 2.0 sisälsi kivasti pari/ryhmäkisan ja keksin sekä Helinälle, että itselleni sopivat hahmot molempien suosikkipelistä Final Fantasy IX:stä, lähettiin kisaan mukaan. 

Lavalla, kuvaajana Terjo Peltola

Avauduinkin jo viimeksi siitä, miten paljon vihasin omaa pukuani. Helkyn puku onnistui tosi kivasti ja sain siitä semmoisen lapsiystävällisen, eli pukeminen oli helppoa ja liikkuminen myös, mitä nyt vähän 8 numeroa liian isot kengät aiheuttivat kompurointia. Mutta Eiko oli tosiaan puku, johon olin ihan tosi tyytyväinen ja Angel Flute -huilu, jota voi siis oikeasti soittaa, onnistui ihan yli odotusten.  Omaan pukuuni olin tyytyväinen just siihen asti että laitoin sen päälle, sitten se tuntui niin tuskaiselta että toivoin vaan päivän menevän nopeasti ohi. Mikä on siis iso harmi, koska oikeasti tykkäilin puvusta silleen kun se ei ollu mun päällä. 

Kun puhutaan cosplaykisaamista (Esim kuten ite puhuin Animeconissa kuukausi sitten) on miun mielestä tärkeintä hahmottaa, että mikä se oma motivaatio kisaamiselle on. Eli siis miksi kisaat. Onko se se fiilis kun pääset lavalle, antaako kisaaminen lisämotivaatiota tehdä monimutkaisempi puku, haluatko edustaa Suomea ulkomailla, haluatko vaan voittaa tai jokin muu about miljoonasta syystä. Tietysti tätä itsetutkiskelua ei ole mikään pakko tehdä, mutta monesti se helpottaa elämää kun sen hahmottaa. Jos alitajuntaisesti tähtää vaan siihen voittoon, voi häviämisen aiheuttama pettymys tuntua paljon karvaammalta kuin etukäteen arvasikaan. 

No sitten ihan oma hommansa on, jos kisaat viisivuotiaan kanssa. Helinä alkoi oikeastaan heti kisaan ilmoittautumisen jälkeen mietiskellä ääneen, että voittaakohan näillä puvuilla. Että entäpä jos voitetaan. Tähän itse aina vastasin (lakonisesti) että riippuu ihan kuinka hyvin saan puvut tehtyä ja millaisia muita pukuja kisassa on. Ja sehän se on erityisesti harrastuksen ulkopuolisille vaikea hahmottaa, että cosplaykisan tulos on aina juuri sen kisan tulos, juuri niillä kisaajilla ja juuri sillä tuomaristolla. Ja viisivuotiaalle sen selittäminen, että jos jollakulla toisella on monimutkaisempi puku paremmin tehtynä, niin ihan sama kuinka hyvin ne meidän puvut on tehty, se toinen voittaa, oli yllättävän haastavaa. Ja sitten sen muistuttaminen, että jos ainoana syynä kisaamiselle on voitto, saa etsiä jonkun toisen kisakumppanin, koska itse en tahdo koskaan kisata niin hampaat irvessä, että häviö oikeasti harmittaa. 

Tai siis koskaan ja koskaan. Olen tehnyt niin ennenkin ja lähden aina kyllä kisaan sillä ajatuksella että pyrin pärjäämään. Mutta sen pääasiallinen motivaation ei pitäisi olla vaan se voitto. Ja itseni kanssa olen päässyt sinuiksi siinä, että kun kisalavoille vielä jossain vaiheessa kiipeän, niin sen voiton lisäksi pitää olla vailla sitä maagista kisafiilistä. 

Mutta siis niin, ennen Yukiconia käytiin monia keskusteluja siitä, että mistä cosplaykilpailuissa on kyse ja koetin kovasti muistutella, että siinä missä suurin osa cosplayaajista ei koskaan kilpaile, ei suurin osa cosplaykisaajista koskaan sijoitu top kolmoseen. (Kyllä, tämä laskettu lukion pitkällä matematiikalla, otan vastaväitteet vastaan kommenttiosiossa!) Olin henkisesti valmistautunut diilaamaan kiukkuisen lapsen kanssa, joten kun ei sijoituttu top kolmoseen, käytiin samaa keskustelua sitten kaikessa rauhassa pukuhuoneessa. Helinä rakastaa lavalla olemista, joten siitä muistuttaminen paransi mieltä kummasti, mutta kyllä siinä vähän paha mieli oli silti.

Ja saikin olla. Siinä missä kuulutan kovasti kaikkia miettimään sen oman kisaamissyynsä ja olemaan sinut sen kanssa, olen myös kuuluttamassa hyvin epäsuomalaista lupaa olla surullinen ja pettynyt silloin, kun ei pärjää. Elämän realiteettejä on, että jos et pärjää cosplaykisassa, sattuu siinä kisassa vaan olemaan paremmin tehtyjä, monimutkaisempia pukuja (joilla on parempi esitys), joista tuomarit pitivät enemmän. On silti aivan luvallista kokea harmitusta, jos se oma puku ei saanutkaan tunnustusta. Harmituksen tunteminen on kyllä sitten eri asia, kuin tuomariston haukkuminen tai voittajien vähättely tai ylipäätänsä sen väittäminen että juuri sinun olisi kuulunut voittaa. Itse tiedostan yleensä kyllä pukuni epätäydellisyydet ja virheet ja kisapäivän isoimpana ponnistuksena on monesti välttää kaiken tuon tiedon oksentamista tuomaristolle tuomarointivaiheessa. Kisaajat harvemmin myöskään pääsevät näkemään kaikkia pukuja läheltä tai keskustelemaan muiden kisaajien kanssa samalla tavalla kuin tuomaristo, joten objektiivisesti sen arvoiminen kenellä se paras puku (saati sitten esitys, joita kisaajat harvemmin pääsevät kunnolla katsomaan), on aikamoisen vaikeaa. 

Kuten muistaakseni huilailee kommentoikin minulle twitteriin kisan jälkeen, se että Helinä nyt koki ekaa kertaa isomman kisapettymyksen viisivuotiaana, on aika pientä verrattuna siihen, jos harrastuksena olisi vaikka kilpatanssi tai -luistelu tai -voimistelu tai mikä hyvänsä kilpaurheilu, jossa oikeasti kisataan jo ihan pienestä pitäen. Pettymysten kokeminen ja sietäminen on kasvatuksellisesti yksi tärkeimmistä kokemuksista, joten sen puoleen Helinän saama lohdutuspalkinto Cosplayvastaavan suosikki laittoi kyllä laastaria pahimpaan pettymykseen, mutta samalla vesitti tämän kisan kasvatukselliset tavoitteet.

Pettymys oli muuten suuri kun kerroin, että mitalli ei ehkä olekaan tehty ihan aidosta kullasta...

Mutta voin edelleen tälleen yli puoli vuotta kisan jälkeen asiasta kirjoittaa, koska asia nousi esille viimeksi tällä viikolla. Eikon puvun kuvauttaminen nostatti tietysti mieleen Yukiconin ja että niin minkäs takia me ei voitettukaan. Kuusivuotiaan aivoissa kisaamisen ja cosplayn suhde on vielä vähän hataralla pohjalla, koska Helinä kysyy jokaisen puvun kanssa, jota näkee minun tekevän, että aionko kisata sillä. Toisaalta tekee ihan hyvää selittää miksi purjekangas-Arielilla tai Freen randomkoulutyttö Chigusalla ei kannata lähteä kisaamaan ellei ole kyseessä esityskisa ja ihan mieletön esitys, toisaalta toivon, että jossain vaiheessa se pelkästään pukuilu conissa tuntuu Helinästä yhtä taianomaiselta kuin kisalavalla oleminen. 

Ja onhan se lavalla oleminen ihan mieletön fiilis. Minulla on oikeasti ikävä päästä kisailemaan, osittain siksi että minulle yksi kisaamisen isoimmista motivaatioista on tehdä puku vielä paremmin ja tarkemmin, eikä mitään mielettömiä pukuhirvityksiä tule edes harkittua perusconipuvuiksi. Vanhuus ja laiskuus ja mukavuudenhalu varmaan. Mutta toivottavasti SM-lavalla nähdään, ja jahka ne hommat varmistuu niin saatte varmasti vielä oman metapäivityksen siitä, voiko cosplayn osalta miun mielestä ees kisata Suomen mestaruudesta (spoilers, ei muuten voi koska edelleen vaan just siihen kisaan jotenkin sattuneet kisaajat just niillä puvuilla joilla sattuvat kisaamaan just sillä tuomaristolla joka sattuu sillon olemaan tuomaroimassa, mut hei ehkä avaudun siitä sit myöhemmin enemmän!) 

Mut seuraavia kisahommiin liittyviä aktiviteettejä on Traconissa, jossa tuomarointihommad kutsuu (oh noes, kauhee spoileri, anna piiskaa Irtsa jos paljastin valtiosalaisuuksia!). Ootan ihan hirmuisella innolla millaisia pukuja esityksiä siellä onkaan näytillä ja ihana päästä olemaan kisaamisessa myös sillä pöydän toisella puolella. Kiva olla välillä Se Tyhmä Tuomari, joka ei voi antaa voittoa ihan jokaiselle kisaajalle. Ja selittää myös nti 6 veelle tätä puolta kisaamisesta. Kovastihan meillä on jo suunnitteilla mitä pukuja voitaisiin tehdä seuraaviin yhteisiin kisoihin, tosin ilmeisesti Helinä on nyt (ehkä ihan oikein) sitä mieltä, että minä olen vain turhaa painolastia ja hän haluaa kisalavalle ihan yksin. Ehkä siirryn siis puvustajan rooliin ja odotan seuraavaa kisaa, jossa kisaajan ei ole pakko tehdä pukuaan itse, ja kannustan vaan taustajoukoista lavan valtaavaa Helinää kuin paras minimissiäippä :D

tl;dr: cosplaykisaaminen on jännää homma, varsinkin 5v kanssa. Itkekään jos itkettää, sekin on ihan ok. 

Ilona 

ps. Hei Helinä about 15v kymmenen vuoden päästä, joka joskus luet tätä ja vedät raivarit siitä että a) kerron sinun harrastaneen joskus tämmöistä tai b) muistutan että oot joskus hävinnyt kisoissa tai c) väitän sun olleen pettynyt häviöstä, saat luvan kirjoittaa jonkin nolon päivityksen siitä mitä höpsöjä juttuja minä teen pukuja valmistaessani. Lupaan kirjoittaa jonkin nolon paljastuskirjeen, sinetöidä sen ja annan sinun lukea sen jos vuonna 2025 osaat sitä pyytää.

pps. Ei muuten pyydetty palautetta puvuista kisan jälkeen! Se olisi ehkä auttanut vielä paremmin sen selittämisessä että mikä omissa puvuissa oli vikana, mutta vihasin Cleyran tanssijaa niin tuhannen auringon voimalla, että en todellakaan halunnut kuulla mikä kaikki siinä mätti. Mutta silleen kasvattavassa mielessä kaikille muille kyllä sitä palautehommaa suosittelen, siitä oppii kummasti asioita ja jutut jää pyörimään päähän ainakin viideksi vuodeksi. (todisteena Queen Hilda ja sen hiustötteröt. Ja muistan miten Beatrixin panssareista Elffi aikoinaan opetti drybrushaamista semmoisen huonon varjostamisen sijaan. Silleen pari vuotta sitten köh köh.)

Translation: oh gosh please like there's any non-finnish readers here anyway! Just me telling what it's like to take a part in a cosplay competition with a five-year-old and how to deal with the dissapointment of not winning. With a kid or an adult.

Suursiivous, kuvailua ja ultimate inhokkipuku

Kovin kuvapainotteinen päivitys edessä!

Oon avautunu ennenkin, että se yksi osa-alue tästä harrastuksesta, johon tahtoisin panostaa enemmän, on valokuvaus. Harmittavan monesta puvusta on ainoastaan conikäytävällä napattu derppauskuva tai nykyään vain peilin kautta otettu selfie. Olen ihan äärimmäisen laiska pukemaan pukuja toista kertaa päälle, kovin usein puku ei selviä conista kotiin vaurioitumattomana, jolloin pitäisi jaksaa fiksata se kuntoon. Sen sadan puvun kanssa en kuollaksenikaan muista, että mikä puku on ihan kunnossa, minkä peruukki on jo modattu seuraavalle hahmolle, minkä kengät jäi Japaniin jne. 

Käytin yhden kesäpäivän siivoamalla cosplayvarastohuoneeni eli nykyään välittömässä naapurissa sijaitsevan oman vanhan huoneeni. Olen survonut sinne oikeastaan kaikki larppi- ja cosplayasuni siitä asti kun asuja olen alkanut valmistaa ja sen näköinen se huone sitten olikin. Kuuden tunnin taistelun jälkeen olin käynyt huoneen jokaisen nurkan läpi ja samalla tutkaillut kaikki siellä majailevat puvut.

Osa puvuista päätyi suoraan kierrätyspinoon. Se on yks tämän hetkisistä tavoitteistani, kierrättää niitä pukuja, joista tiedän että en tule niitä koskaan enää pitämään. Oikeastihan en tule varmaan 99% puvuistani enää uudestaan pukemaan, mutta on siellä kymmenittäin niitä pukuja jotka _voisin_ vielä uudelleen käyttää sellaisenaan ja kymmenittäin sitten niin, joihin liittyy niin paljon muistoja, että tahdon säilyttää ne, vaikka eivät enää kunnossa olekaan. 

Mutta nyt suursiivouksen aikana kymmenittäin pukuja päätyi myös kierrätyskasaan, eli vetoketjut talteen, kankaat uudelleenkäyttöön, napit ja nepparit irti. Minulta on vain kerran kysytty myisinkö pukujani ja se oli sellaisen puvun kohdalla, josta en haluaisi luopua. Mutta ei noista kyllä mitään kehtaisikaan myydä, suurin osa juuri niitä viime hetkellä tai parissa päivässä askarreltuja simppeleitä pukuja.

Mutta niin! Tässä kesän aikana olen kaivanut kolme vanhaa pukua kuvattavaksi! Iltasanomat otti yhteyttä tuossa alkukesästä, että tekivät juttuja vähän vanhemmista cosplayaajista. Annoin haastattelun oikein mielelläni ja sen voi lukea verkosta nyt täältä. 

Kuvaus sovittiin samalle viikolle ja sitten iski paniikki että voi apua, minkä puvun haluan ikuistaa kansalliseen iltapäivälehteen! Viimeaikaiset puvut, joihin olin tyytyväinen, eivät oikein olleet näyttäviä tai semmoisia, että kokisin ne kelpaavan lehteen. Joo joo 70% puvuistani on juuri niitä ei-näyttäviä ja tosi simppeleitä omituisia sivuhahmoja, joten nyt näyttävän puvun valitseminen on vähän huijaamista, myönnän!

Kaikki Hilda-kuvat kuvasi Timo Hartikainen.

Päädyin sitten ottamaan varastoni naftaliinista puvun viiden vuoden takaa. Kuningatar Hilda oli eka menestyksekäs kisapukuni ja on roikkunut hengarissa vuodesta 2010 saakka. Puvun rakennen ja ompelujälki on semmoista, että tykkään siitä vieläkin. Tosin miksi olen ommellut niin kauhean paljon käsin, en ymmärrä! Referenssikuvaahan puku ei niinkään muistuta. Kun nyt tein kruunun uusiksi, löysin pari Hildan arttikuvaa, joista vuonna 2010 minulla ei ollut mitään tietoa, vaan silloin tein puvun juuri niiden pikselimössökuvien perusteella. Ja sain ottaa ihania taiteellisia vapauksia!

Joten päätin nytkin olla ahdistumatta ja tehdä kruunun vain hiukan soveltaen ja vaihtaa peruukin. Hilda on yksi niistä harvoista puvuista, josta pyysin tuomareilta palautetta ja edelleen muistan miten Hootti kommentoi, että ehkä peruukin kuuluisi olla semmoiset prinsessa Leia -tyyliset nutturat sivuilla. No uusien refekuvien perusteella ei pitäisi, mutta tahdoinpa tehdä semmoiset kuitenkin!

Tukkanutturat näkyy näissä parhaiten. Ja nassussa oli vähän enemmän meikkiä kuin viis vuotta sitten.

Oli jännää olla ammattikuvaajan kuvattava, joka ei ollut cosplayasuja koskaan ennen kuvannut. Kuvista tuli tosi kivoja ja tunnin kuvaussetti oli tosi mukava, vaikka asuna tuo mekko ei anna ihan kauheasti poseerausvaraa. Nyt sain kesäisiä kuvia Hildasta lumessa tarpomisien lisäksi. (Ja pääsin lehteen, wup wuu!)

Melkein juostiin oikeesti aaltojen päällä.

Toisena kuvailuhommana oli videokuvailua Ponyosta ja Ponyon äidistä cosplaydokkaria varten. Nyt alkoi olla viimeiset hetket Helinälle pitää tuota pukua, leveys ei ole ongelma mutta mekon helma ei kyllä ole ihan sillä korkeudella kun mitä alunperin parisen vuotta sitten sen tein :D 

Mut ihan se vesi ei kuitenkaan kantanut.

Ei Granmamareakaan, kivasti kahlailin.

 

Videokuvailtiin lähirannalla ja kun olin kerran laittanu Granmamaren meikit nassuun ja pukua oli kiva pitää päältä, jatkettiin vielä parin kuvan verran kotirannassa. Husbandosta saa koulutettua vielä oikein etevän cosplaykuvaajan nyt kun ei tarvitse lähteä kuin ulos omasta ovesta ja on jo keskellä mitä erilaisimpia kuvausympäristöjä.

Granmamaren kuvista tuli vielä kivempia kuin oletin, tykkään väreistä ihan sikana ja veden kanssa on aina kiva kuvata. Vesi oli suurinpiirtein 18 asteista ja tuntui jäätävän kylmältä kun pulahdin sinne viimeisiä kuvia varten. 

Näistä lopun uintikuvista tuli suosikkejani, koska kerrankin hahmo voi kelluskella ilman hukkumisviboja.

Seuraavana päivänä päätin kaivaa esille yhden murheenkryynini, Yukiconissa kisalavalla käväisseen Moon Maiden Clairen Final Fantasy IXstä. 

Puvun tekeminen oli tosi mukavaa, tykkäsin ihan sikana kaikista kivoista yksityiskohdista mitä pääsin sen kanssa tekemään ja joululoma hurahti tuon ja Eikon kanssa näperrellessä. Puvun osien katselemisesta tulee vieläkin hyvä mieli. Facen puolelle lisäilin just wip kuvia aikamoisen liudan, käykääs sieltä kurkkaamassa

Ja sitten pistin puvun päälle. Voi jumpe että voi jotain pukua vihata! En tiedä onko se vanhuus vai mikä, mutta puku, jossa päätä painaa miljoona pinniä, naaman peittää hengistystä vaikeuttava kuono, kengillä ei voi kävellä normaalisti (vaikka jalassa olivatkin ihan miellyttävät) ja sormissa on makkarat oli aivan kamala. Olin unohtanut tän tuskan Yukiconin jälkeen ja ihmettelin et miks puvusta jäi jotain negailufiilikset. (Kisahommista muuten kirjoitan vielä juu juu!) No muistin eilen kun aloin pukemaan sitä päälle. Itsensä maalaaminen harmaaksi oli vielä ihan fine, mutta hrrrr kaikki siitä eteenpäin. Tuskailin puvun kuitenkin päälleni, että sain siitä muutaman kuvan. Kuvista tuli kyllä ihan kivoja, joten oli se tuskan arvoista. 

Tykkään edelleen pöksyistä ja topista ja hihoista ja kaikesta ei-ikävästä puvussa ihan tosi paljon, joten siinä missä häntä ja korvat lähti Helinän leikkeihin, säästelen edelleen puvun muita osia. Minulle heräsi eilen nimittäin halu kuvata Cleyran tanssailijaa ihmisversiona, ilman kaikkia ikäviä rajoittavia ulokkeita. Mutta opettavaisena kokemuksena koitan muistaa tämän jatkossa hahmovalintoja tehdessä. Liikkuvuus on aika tärkeetä ja jotenkin semmoinen yleinen mukavuus. Jos puvussa tuntuu ihan tuskaiselta, niin ei se niin kauhean hyvältä kyllä silloin näytäkään.

No sitten vielä tuommoinen yks Eiko oli sitä mieltä, että häntä pitää kuvata kanssa. Ihan mielettömän helppoa kuvata tytyä, joka viihtyy kameran edessä ja itse kommentoi että tää ja tää pose sopis varmaan Eikolle. Söpöin tyty, ihanin Eiko :3

Oishan tuolla komerossa vaikka kuinka monta pukua, jotka kuvauksia vielä ansaitsisivat. Mutta ehkä nyt on aika keskittyä tuleviin pukuihin.... eikun siis töihin, jotka alkaa kohta!

Ja tosiaan kuvia ja kaikkea muuta päivittyy edelleen huomattavasti ripeämmällä tahdilla tuonne fb:n puolelle. Sinne hus hus!

Ilona