Tracon 7: "Vaikutitte jotenkin pettyneiltä" NO SHIT SHERLOCK!

Jos odottelisin pari päivää, saisin varmaan kokoon vähemmän rehellisen ja itkuisen päivityksen, mutta mennääs nyt tällä rehellisellä tunnevyörykuvauslinjalla senkin uhalla, että vaikutan tämän tekstin perusteella pissapäiseltä, ylimieliseltä ja itsestäni liikoja luulevalta. Fiilisten välittäminen kirjallisessa muodossa tuntuu nyt varsin haastavalta, mutta tässäpä tekstiä Traconin WCS-karsinnoista. Kuten Rorakin, olen hirmuinen itkutäti, eli itken todella herkästi tunneskaalan kaikissa ääripäissä, niin onnesta kuin väsymyksestä, surusta ja pettymyksestä. Ja blogia kirjoittaessa myös.


(Testailen ThingLinkä, näillä näkymin ei ole paluuta tavalliseen kuvien uppaamiseen, tagaaminen on liian mukavaa!)

Asiaa seuraamattomille nopea summas: Osallistuin Hoothoot-Heidin kanssa WCS-karsintoihin Dog Daysin pörroisen paijattavina Millhinä ja Leonina. WCS-kisaajia oli lopulta kisapäivänä vain neljä paria. Tulimme kilpailussa toiseksi. Kaikki neljä esitystä: (me kolmansina about 11 minsan kohdalta alkaen)

Huolimatta pitkästä kisaajaurastani, oli tällä kertaa paljon aivan uutta. Ensimmäistä kertaa osallistuin parikilpailuun, ensimmäistä kertaa en pakertanut yksin vaan internetin lankoja pitkin koko ajan Heidin kanssa yhteistyössä. Ensimmäistä kertaa harjoittelin esitystä sen 50 kertaa, mietin oikeasti mitä asioita tahdon kertoa tuomaristolle ja pähkäilin oikeasti omia mahdollisuuksiani voittoon. Ensimmäistä kertaa kisapäivänä vallitsevana fiiliksenä oli vain maailmoja syleilevä rakkaus ja innostus, ensimmäistä kertaa tuntui, että sain tuomaroinnissa selitetty oikeasti ne asiat, mitä tahdoinkin sanoa. Ensimmäistä kertaa olin niin innoissani menossa lavalle, että en jännittänyt juuri ollenkaan, ensimmäistä kertaa olin niin tyytyväinen lavalta poistuessani, että nauroin ääneen.

Ensimmäistä kertaa palkintojenjaossa oikeasti olin varma meidän voitostamme. Ja kun sitten tuomariston perusteita kuunnellessa tajusin, että jäimme toiselle sijalle, tuntui ihan kuin sydän olisi tipahtanut jonnekin vatsan tietämille. Olen itkenyt lavalla monta kertaa, mutta aina tähän mennessä onnesta. Sanoin jo viime vuoden Desuconin jälkeen, kun minulta kysyttiin, olinko pettynyt kolmanteen sijaani ja senkö vuoksi itkin, että en todellakaan itkisi pettymystäni lavalla, hymyilisin vaan vittuuntuneen näköisenä. Nyt ei siis näkynyt itku-ilonaa lavalla, lavalta poistumisen jälkeen vietin yhden elämäni hirveimmistä tunneista, kun kaikki se pettymys ja paha olo purkautui. Se, että tunteet pystyi jakamaan toisen kanssa teki kaikesta ristiriitaisesti sekä parempaa että tuhat kertaa pahempaa. Jaettu pettymys ei ole puolitettu pettymys, kun miettii mitä olisi itse voinut vielä tehdä paremmin, että lopputulos olisi ollut toinen, ettei parilla olisi niin paha mieli.

Tiedän, että on hyvin epäsuomalaista oikeasti kehua itseään ja sanoa, että olimme mielestäni oikeasti karsintojen paras pari. Voin sanoa sen kyllä silti. Tiedän itse monia pukuni epätäydellisyyksiä, jotka tällä hetkellä suorastaan syyttävästi paistavat silmään, mutta siitä huolimatta kisapäivän tunne siitä, että olisimme Heidin kanssa olleet todella loistava pari edustamaan Suomea Japanissa, on edelleen ihan yhtä vahvana. Siihen lienee kuitenkin syynsä, että kisaajat eivät itse ole omia tuomareitaan.

Kuulin pariltakin ihmiseltä kommenttia jo lauantaina, että olimme näyttäneet lavalla pettyineiltä ja että oli tökeröä käytöstä olla kättelemättä tuomareita. Että näytimme huonoilta häviäjiltä. Lavakäytös selittynee sekä sillä, että olimme molemmat ”mitä just tapahtui” –moodissa ja oli suorastaan ihme, että edes osattiin kävellä lavalle, että ainakin omalta kohdaltani tietoisella päätöksellä olla katsomatta tai puhumatta kenellekään muulle kuin Heidille lavalla, koska olisin ruennut itkemään aivan varmasti ja joutunut lähtemään koko lavalta pois samantien. Huonoa häviäjyyttä en allekirjoita. Olin lavalla pettyneempi kuin mitä olen ehkä ikinä elämässäni ollut, miksi se ei saisi näkyä? Olen kertonut kisaavani tosissaan ja nyt kun siitä omasta voitostaan oli niin varma, sai se pettymys kyllä näkyäkin. En sentään irvistellyt. Muistaakseni.

Sen suhteen en ole huono häviäjä, ettenkö voisi onnitella voittajia, Satua ja Päiviä, vaikka teinkin sen vasta sunnuntain puolella epäfiinissä parkkipaikkaympäristössä. Sunnuntaina juttelin myös kaikkien tuomareiden kanssa, ja vaikka en ollut (tai ole vielä tänäänkäään) siinä vaiheessa, että oikeasti voisin kysyä palautetta tai jutella aiheesta pillittämättä silmät punaisena, ei miun ja tuomareiden välillä ole mitään huonoja fiiliksiä. Lauantaina illalla epäilin, että voisinko tuomaroida itse esityskisaa sunnuntaina samojen ihmisten kanssa, joita en voinut katsoa silmiin vollottamatta, mutta hyvin se meni ja olen tyytyväinen, että tuomarointihomman takia oli pakkokin jutella (ja vollottaa) lauantaista ja käsitellä juttua jo vähän.

Olin kauhean otettu kaikista kehuista mitä sain puvusta ja esityksestä. Ja onnitteluista ja pahoitteluista, joista jälkimmäiset osasin varmaan ottaa paremmin vastaan. En kaivannut (enkä kaipaa) mitään piristystä, se että kaverit omatoimisesti kertovat, että olihan tuo ihan arvattava järjestetys, ei mitenkään helpota oloani, kuten ei myöskään tulevalla Lontoon reissulla muistuttelu. Teki mieli hyvin monta kertaa sanoa, että antakaa minun nyt olla pettynyt ja oikeasti surra tätä häviötä, koska siltä tämä toinen sija ihan täysin ja puhtaasti tuntuu, ilman että koetatte puhua sitä vähemmäksi. En minä vaadi kavereita tai teitä lukijoita olemaan ollenkaan sitä mieltä, että me olimme parempia enkä missään nimessä tahdo tästä mitään dramua, mutta ei minulle myöskään tarvitse kertoa miksi juuri _sinun mielestäsi_ meidän ei kuulunutkaan voittaa. Ainoat ihmiset, joiden palautetta tulen tahtomaan, ovat tuomarit, ja sitä kysyn sitten kun olen sen valmis vastaanottamaan.

Sen tietäminen, että pistemäärällisesti ero meidän ja Sadun ja Päivin välillä oli hyvin pieni, ei mitenkään tee tätä helpommaksi. Senkin takia rohkaistun tässä vielä jokin päivä kysymään sen palautteen, koska muuten vietän vielä pitkän aikaa monta unetonta yötä miettien vaan, että mitä olisin voinut tehdä paremmin, mitkä pienetkin jutut olivat ne ratkaisevat. Entä jos olisin vielä hionut kirvestä lisää, entä jos lavalla olisi ollut vähemmän lavasteita, entä jos olisimme selittäneet esitystä enemmän tuomareille etukäteen, entä jos olisin vielä miettinyt panssareiden kiinnityksen uudestaan, olisiko se muuttanut lopputuloksen?

Pystyin kuitenkin jo lauantaina sanomaan, että jos voisin mennä takaisin siihen hetkeen, kun lopullisesti päätimme karsintaan osallistua, tietäen tämän lopputuloksen, tekisin sen silti uudestaan. Edellisen päivityksen positiivisuus ei ollut mitenkään feikattua, tämä matka minkä Heidi ja minä olemme tehneet yhdessä oli aivan mieletön, ikinä en ole nauttinut puvun tekemisestä yhtä paljon. En ikinä uskonut löytäväni samaan aikaan niin samanlaista ja kuitenkin niin täydentävästi erilaista paria, kuin mitä Heidi on ollut. Olen ihan hirmuisen ylpeä meistä, tsemppasimme toisiamme ja kumpikin paransi niitä omia heikkoja kohtiaan. En ole koskaan purkanut ja ommellut pukua uudestaan yhtä monta kertaa eikä Heidin lavasuoritusta katsoessa voi uskoa, että hänellä olisi koskaan ollut mitään ongelmia ilmehtiä lavalla. En voi edes sanoa, että toivoisin meidän suhtautuneen voittomahdollisuuksiimme eri tavalla, vaikka poliittisen korrektimpi epävarmuus itsestään olisikin säästänyt nyt aika paljon tunteita ja nenäliinoja.

Jatkoa en ole ajatellut. Näin pian kilpailun jälkeen minulla on lähinnä tunne, että tämän parempaan en pysty. Kun tämä panostus ei riittänyt voittoon tänä vuonna, ei se tule riittämään ensi vuonnakaan. Pohdin viimeksi Desuconin cosplaykisaluennolla, että pelkästään voiton takia kisaaminen olisi varmasti kauhean uuvuttavaa, mutta olen ilmeisesti liian kilpailuhenkinen, että voisin lähteä näin isoon projektiin, jos en kokisi itse pystyväni voittoon. Vuosi on tietysti pitkä aika, enkä sano mitään varmaa.

Leonin pukua en pysty tällä hetkellä katsomaan ollenkaan, yritän edelleen hillitä haluni heittää se kokonaan menemään tai pilkkoa heti jonkin toisen puvun osiksi. Ehkä tämä on sitä itsensä kasvattamista paremmaksi ihmiseksi, että vielä jossain vaiheessa otan sen puvun oikeasti esille ja katson mitä on tullut tehtyä. Kirveen voisin kyllä iskeä kiveen.

Mutta kyllä tämä tästä!

AINIIN!

uguu, missä olet liila kissapallurainen :(

Viskelimme lavalla varsin suuren määrän kissapalloja, joista suurimman osan olimme jo etukäteen suunnitelleet lahjoittavamme rakastaviin koteihin tukijoukoille ja cosplayapureille. Ainoastaan yksi lilan värinen ja suurisilmäinen kissapallo ei ollut luovutusiässä, koska se oli Erityisen Tärkeä, sitä rakastaa pieni prinsessa 3-v täällä Kuopiossa. Ja juuri tämä kissapallo katosi jossain vaiheessa kisan jälkeen, ilmeisesti sunnuntaina bäkkäriltä. Elättelen vielä toivoa, että se on löytynyt siivoamisen aikana, että joku on vain nostanut sen paikkaan, josta en tajunnut etsiä ja pommitan Traconin löytötavaroita heti kun ennätän, koska en halua uskoa, että kukaan on tahallaan vienyt toisten cosplaypropin. Kiitos kaikille pallon etsintään osallistuneille, toivotaan että se löytää vielä tiensä kotiin. (Kyllä, voimme tehdä myös uuden, mutta noin niinkuin periaatteesta miusta on käsittämätöntä jos joku on sen pöllinyt.)

Mustat hiuskuidut ja keinonahka kutsuvat, Bayonettan tekeminen alkaa nimittäin heti. Blog-blog-blog ääniä kuulunee taas hetken kuluttua, ehkä Traconista on muutakin sanottavaa kuin tämä ulina. Ehkä.

Ilona